Mitä opin?

Kaiken maasta, seuraamalla maata, sitä missä leipä kasvaa ja kaikki viholliskuvat. Ne oppii erottamaan vaan hyvällä tarkkailulla ja viisautta anomalla ymmärtää sitkeyden ja sitoutumisen pakko. Ymmärtää vielä ajattelemisesta päästyäänkin! ” Maa ei omistajaansa petä!” Maassa on turva ja opetus ja motivaatio oppia. Vaikka jotain aivan pientäkin. Sekin tuntuu ihmeelliselle, kun sen itse oivaltaa. Mitä mistäkin seuraa.

Kasvihuone on monesti unelma jatkaa kasvukautta. Siellä olen epäonnistunut kurkun kasvattamisella ja osittain tomaattienkin kanssa. Viinirypäle onnistuu kiiltävien lehtiensä ansiosta. Samoin jotkut salaattilajit ja lehtikaali. Ehkä yrtitkin mutta yrttien kasvattajana olen huono niitten käytössä. Kasvihuoneessa vaan joskus pääsee ehkä kuivahtamaan tai yli kastelemaan herkkä kurkku ja silloin kirvat tai joku tuho saattaa heti rasittaa kasvin selviytymistä. Hyvin alkanut kukinto näivettää ja kellastuttaa lehdet ja pienet sadon alut. Pölyttäjistä ei ole enää apua. Kertakaikkiaan täytyy olla kesähelteillä kotona joka ikinen päivä ja yö. Alunperin tein kasvihuoneen alkukesää varten. Ehdin saada sadon ostetuista pikku tomaattien amppeleista ja salaatista. Kurkusta ehkä pari kolme kurkkua ja sitten se tyrehtyy. Kasvihuoneeni on myös paikka istua nojatuoleissa tuttavien kanssa ja savusaunan olohuone samalla. Avomaan kurkut ja kesäkurpitsat laitoin siemenestä kasvamaan liian aikaisin. Ne avasivat keltaiset kauniit kukat ja kiikutin ne kiireesti avomaalle osittain harsolla suojellen. Niitten varret kuitenkin murtuivat tuulessa ja kylmässä sateessa niin, että yhdet pienet hedelmät sain ja ne kuolivat pois.

Avomaalla kuitenkin tykkään kasvattaa ja pelkästään avomaan kurkkuja. Laitoin kaksi siementä suoraan hyvään multaan vasta heinäkuun lopussa. Toinen niistä jatkoi kasvuaan ja eilen söin ensimmäisen kurkun. Niin hyvää. Toinen valmistuu myös ja loput 10 pientä ehkä. Mutta opin sen, että ensi vuonna, jos elän ja Jumala suo, laitan kurkut ja kurpitsat kasvamaan vasta ihan keväällä tai mieluummin suoraan lämpimään multaan avomaalle hyvään paikkaan silmieni alle. Panostan siihen nyt todella, niin hyviä ne ovat.

Kaikkeen on pitkä matka. Taiteen tie on pitkä. Elokuva, viimeisin unelmani, joutuu käytännön jalkoihin kaikkina vuodenaikoina. Sisustan silloinkin kun maatyöt eivät paina päälle. Lohduttaudun sillä, että tämä aika ei tarvitse elokuvaani. Silti itse uskon, että se olisi vaihteeksi huippu – tarjonnan vaihtelemiseksi. Mutta ehkä sen aika ei ole ollut! Luulin vuosi sitten sen tulleen, mutta yhä hullummaksi kaikki maailmassa meni ja aloin panostaa selviytymiseen. Viisauttako? Ehkä. Kuuntelin uutiset kerran päivässä ja se oli jo liikaa.

Puutarhurina on pitkä oppiminen. Jotain on päässä ja pysyy. Uutta on se, miten paljon vaatii työtä taistella tuholaisia ja uusia sellaisia vastaan, hellettäkin! Myös kaikkien mitättömienkin kasvien vahvoja juurakoita vastaan. Ja niistä osan olen itse istuttanut joskus tietämättä kannattaako? Sitä vaan ihastui kasvien määrään enkä koskaan ole pelännyt raskasta työtä. Sitähän kasvien kaivaminen juurinen ja siirtäminen uuteen paikkaan on. Niin paljon turhaa ja liian raskasta. Liian raskasta on ollut mutta nuorempana sitä jaksoi uskoa, toivoa ja rakastaa. Uhmatakin mahdollisia oikeamman tiedon sanoja. Olen aina ollut fyysisen työn tekijä, pienestä pitäen siirtolaiskodissa. Työ oli se mitä piti oppia tekemään mahdollisimman hyvin ja lukemiset siinä sivussa, jos kiinnostaa. Tänäkin kesänä allekirjoitan asian, että olen terve ja nukun yöni hyvin kun teen itseni väsyksiin toivottomaltakin tuntuvassa taistelussa puutarhassa ja pientareilla. Koneen ääressä istuminen kangistaa. Kirjoitan vähän kynällä ja musteella ja silloin tällöin katson elokuvan. Paikallaan olo nukuttaa tai kangistaa.

Mietin, miten monta askelta otan näissä suurissa lämmitettävissä neliöissä kukkien kanssa, huoneesta toiseen kulkiessani ja radiota avatessani ja sulkiessani talon toisessa päädyssä. Ei kukaan jaksa radiota koko päivää. Kukista sanon pari sanaa, että heinäkuun helteellä kiitin siitä, että en ollut antanut pihaa yhtään leikata mistään kohtaa. Kitkin, tapoin kotiloita mutta varjelin samalla maapeitekasvillisuutta ja pitkääkin heinää, että maa ei kuivuisi, koska kaivosta oli vesi jo loppunut ja sadevedetkin riitti enää välttämättömille kasveille. Myös kukkapenkit olivat niin täynnä itäneitä siemeniä ja kevätsateiden aikaansaamaa kasvua että kosteus mullassa säilyi. Myös sateet olivat lieviä ja kostuttivat maan pintaa mutta yksikään rankkasade ei tullut meidän ylle. Aina lähinnä pilven reuna. Kerran tuuli ja kohtalainen kuuro pyöritti elokuussa pitempiä kukkavarsia kumoon. Mutta niistäkin ja niiden alta nousee ihania kukkasia. Sen turvin päästiin aivan mielettömään kukkien loistoon mikä jatkuu vieläkin. Tämä kesä palkitsi minut. Muumio omenat puolestaan pakottavat taas jaksamaan ja nostamaan pään muutamiin puhtaisiin puussa pysyviin. @Leena Valkeus

Vaikka olin maatalosta lähtöisin, en ollut oppinut tuntemaan rikkakasvien juuria. Vai oliko Juvan Pakinmaan kylässä rintamamiestontilla juuret vielä nuoret ja rikkakasvit helpompia.

Täällä liki 300 vuotta vanhassa talossa on pihassakin ehtinyt kasvaa tymäkässä karjataloudessa sellaiset kasvit mitkä tarvitsevat voimaa ja kestävät aikaa pienen juurenpätkänkin jäädessä multaan. Tutuiksi ovat tulleet nokkonen, juola, rönsyleinikki ja elämänlanka. Näitten juuriin olen saanut tutustua täällä Iiroon pihapiirissä.

Valkoiset kauniit kellokukat ja sydämen muotoiset vihreät lehdet houkuttivat minut siirtämään kasvin autiotalon pientareelta parhaaseen multavaan kukkapenkkiini. Nimi pitäisi olla kuoleman lanka. Se kasvi pääsi niin rehoittamaan, kun en tunnistanut valkoisia kauniita juuria eroon päiväliljojen vaatimattomista juurista. Elämänlanka kuristi kaikki kiipeillessään, kietoutuneina tiukasti kukkavarsien ympärille. Liljan kukat eivät auenneet enää. Koko iso hyvä kukkapenkki piti kaivaa pohjia myöten kaivurilla. Siinä on nyt ollut kauan sora ja virosenperän kivetys. Nurmikon reunassa kasvaa jo satoa tuottavat tyrnipensaat, joille kannan kaiken ylimääräisen navettarakennuksen räystäsvesistä. Mullan kesannoin ja puhdistin juuren pätkistä helteessä parin kesän aikana ja kottikärry kerrallaan työnsin sitä muualle pihapiirin. Nyt jo edesmennyt puutarhaystäväni Raija Hytönen sanoi, että et varmasti saanut kaikkea pois. Sentin pala on jäänyt jonnekin. Usko pois. En uskonut. Nyt näin sen nousseen vanhan rusakuusaman keskeltä kukkimaan. Ihan kauheaa. Muualta saan sen aina pieninä taimina estettyä. Ajattelen, että jos kuolemani jälkeen pihapiiri autioituu, niin joskus elämänlanka kauniisti kietoutuu valkoisilla kellokukillaan ja sydänlehdillään kaiken istuttamani ylitse villinä.

Tänä kesänä juolan ja kotiloiden kanssa taisteltuani olen miettinyt valkoisia juuria. Valheista käytetään nimitystä valkoiset valheet. Miksi pahoilla kasveilla on puhtaat valkoiset juuret? Miksi ihmisen hyvää tarkoittava ystävyys juonitaankin toisaalla, pahan päästä liian pitkälle? Kun kodin ovet avataan, ei aina tule ajatelleeksi että onko se koko perheen kannalta hyvä. Perheen yhdessä vietetyt hetket luovat perustaa. Ja miksi ei kellot soi ja herätys käy ensimmäisestä pikku vihjeestä? Unettaa, laiskottaa. Viattomasti kauniit unikuvat pääsevät kasvamaan ihan oikeiksi tunteiksi. Ja onhan nyt saatava seurata omaa sydäntään? Sydän tietää mikä on hyväksi. Jospa sydän onkin täynnä valkoisia valheita ja juonia? Ehkä vielä perkaamaton ja tiedostamaton, niin kannattaako seurata? Huom! Tunteet ovat eri asia kuin tahto. Tahdolla perheet säilytetään ja maa puolustetaan sodassa. Mahdottomaltakin tuntuvissa tilanteissa.

Olen katsonut paljon hyvin tehtyjä elokuvia juutalaisvainoista. Niissä perheen ruokailuhetki kuvaa sukupolvien yhteyden, jossa perusarvot ja usko yhdistää ja siirtyy. Avioliitto on pyhä. Koti ja perhe on tärkein. Vahvin yksikkö yhteiskunnassa. Sen järjestelmällisesti suunniteltu häpäiseminen, murtaminen ja hajoittaminen on valkoisen valheen alku ja juuri. Juurista en tunnista kasveja. Hedelmistä kyllä. Valheen tarkoitus on tappaa alkuperäinen elämän arvo ja kauneus, luomisjärjestys ja totuus.

Tämä sivistynyt aika miettii miksi vielä soditaan? Aika on aina yhtä paha jos ei tunne kirjoituksia ja historiaa. Se yllättää! Pahan keinot kutkuttavat kun niille antaa tietyn pienen osan itsestään. Käskyt sinä tiedät! Nyt on kysyttävä viisautta, kriittisyyttä ja sitä mikä kestää. Filosofia on ollut alkujen alusta arvostettu oppi. Ja se usein jättää osan ihmisestä selittämättä. Filosofia on viisautta. Tämä aika pyrkii paketoimaan kaiken vain omalla viisaudellaan. Se ei ole kaikki, ei läheskään kaikki. Jokaisen oma totuus on ankkuroimaton ja toivoton. Mikähän se kestävä perusta voisi olla, mikä tarjoaisi uskon, toivon, rauhan ja rakkauden? Mikähän antaisi voiman, taistelun ja tahdon vastustaa pahaa pienessä ja suuressa? Tieto oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta, totuudesta ja valheesta on kyllä jokseenkin selvä, pitäisi olla selvä sivistyneessä yhteiskunnassa. Niin useat toivovat. LV

Kukko Kultasulka kiekui neljästä alkaen. Yö kanatarhan kattorakenteissa tarkoitti siirtymävaihetta, jossa edellisestä kanalaumastamme on elossa yksi musta kana ja tämä vahva kukko. Rouva ei päässyt yöpuulle näin korkealle useista yrityksistä huolimatta. Tilanne on sikäli kaunis ja ruma yhtäaikaa, koska emme tienneet emmekä tiedä, mitä teemme näille viimeisille, kun uusi lauma tuli päivän varoitusajalla kotiimme. Halusin munivia kanoja muutaman. Mutta emme hennonneet laittaa päätä pölkylle kukolta, joka on maailman kiltein, kaunein ja aikanaan kolmen itseään suuremman kukon laumasta selvinnyt hyville eläkepäivilleen muutaman rouvan kanssa. Nyt viimeisin niistä tekee kuolemaa. Kukaan ei ota kukkoa ja olen nyt tilanteessa että en tiedä.

Aamu oli kaikkiaan minulle sydäntä särkevän kaunis kesäaamu. Viideltä nousin täkin untuvasta pihaan. Joskus kotilon pehmeä kuori rusahti saappaan alla. Yläkuu. Kaikki elämä taas liikkuu eri tavalla kuin edellisellä viikolla. Lehmät yöpyvät vielä navetan suojissa kiusallisilta syöpäläisiltä. Sieltä ne hitaasti saapuivat näköetäisyydelleni kanatarhan editse. Kääntyivät kuuntelemaan kanssani aamuhartautta. Märehtivät eivätkä mitään pyytäneet. Hetki oli liikuttavaa katsottavaa. Muistin kaikki vuosikymmenten haaveet saada elokuvakamerat tänne. Vain tänne. Omenapuiden kukkimisen aikaan ja alkavan elokuun jälkeen kuukaudeksi. Alkukesän ohuen valon muuttuminen kypsyvän kesän täyteen hehkuun. Syksy olisi jo eri kokonaisuus. Syksy on se, mitä kesältä jäljelle jää. Haaveeni Suomen valosta ja kesästä tarvitsee tarinan. Vahvan tarinan. Visualisointi ei riitä mutta se on välttämätön. Valo on minulle kaikkein tärkeintä kaikessa.

Monet lemmikit olen haudannut näitten vuosikymmenten aikana, jotka ajattelin rakkaudella minun omaan tekemääni elokuvaan. Joitain päiväkirjamerkintöjä on ja loputon alitajunnan muisti. Jos sen saan käyttööni, tarina alkaa. Sekin hetki, kun Hesari oli vielä suuret irtonaiset ihanat sivut. Aamupäivän valossa, heräävässä kevätnurmessa istahdin keskelle peltotilkkua kodin ja postilaatikon välillä. Tuuli luki kassani sivuja ja kaksi kissaa ja rakas tiibetin spanieli näkivät minut kiireettömänä ja tulivat luokseni. Ne eivät ehtineet elokuvaan mukaan, vaikka kissat elivät 20-vuotiaiksi ja vanhuuteen kuolivat. Mutta se rakas koira kuoli auton alle jouluaattona vain 7-vuotiaana. Muisto ei sammu. Elämä eläinten kanssa on tunteita täynnä ja perhettä yhdistävä asia. On tutkimustietoa, että lemmikit ovat suurempi empatian lähde lapsille kuin sisarukset. Ja kukapa lapsi ei eläimistä tykkäisi, ellei allergiat estä niitten silittelyä ja hoitamista.

Ajattelen elokuun alussa pyörivää taideleiriä pihapiirissämme. Aikoinaan oli paljon eläimiä, jopa hevonen ja vuohia. Nyt lehmät ja kanat. Uusi kanaparvi oli kuin tilaus elokuun eka viikolla alkavaa leiriä ajatellen. Ehkä yksikään lehmä ei ehdi poikia siihen mennessä. Vasikat olisi kova juttu. Itse nautin tästä huolettomuudesta, kun laidunaika on simppeli eikä emot huuda vasikoita luokseen. Mutta laidunnäkymä elää vasikoiden juoksemisesta ja sen seuraamisesta. Leiripalaute on: parasta on ollut eläimet.

Aika on vielä pitää eläimiä maisemassa. Fyysisen työmäärän vaan täytyisi pysyä aika minimissään. Onneksi karja on sitkeä ja selviytyvä, suomalaista juurta. Vastoinkäymiset ja sairaudet eivät ole rasittaneet. Yhtälö on vielä kuosissaan. Mutta ehtiikö elokuvakamerat ennen kuin talo on jo eläimistä tyhjä? Eläinten äänet ovat kauniita. Lehmän märehtiminen rauhassa on terapeuttista katsottavaa. Lapsille kananmunien, tai edes yhden munan, hakeminen pesästä on suuri riemu. Huolellisesti pieni käsi sitä juoksuttaa keittiöön rikkoutumattomana. Silloin muistan aina Steinbeckin kirjallisuutta. Kaiken kaikkiaan jätän lukijoille viestin, että eikö tämä kuitenkin ole minun näköistä elämää? Ja jos elokuvaani ei tämä aika tarvitse, niin vähemmällä pääsen. Tätä elämää elän tänään. Tätä aamua kirjoitin ja jaan. Pimeänä vuodenaikana iltakierroksella tähtitaivaan alla kiitän. Kiitän ja rukoilen ja pyydän ja toivon ja uskon. Leena Valkeus

Tykkään miehen äänestä. Eikä sille mitään voi, jos jostain asiasta tykkää. Kaipaan miehen ääntä. Ei mikään voita sitä, kun rakastettu kutsuu nimeltä Leena! Se on arkista sinfoniaa, koska hänellä on niin kaunis ääni. Kutsuva ääni.

Kirkossa kaipaan miehen ääntä kanttorina. Sanokaa mitä sanotte, niin virsien veisuu matalammalta ja lujaa kuuluu perinteeseen. Siinä on pontevuutta ja voimaa. Se nousee mustasta mullasta aurojen, karhien ja jyräyksen todellisuudesta. Työ siemenviljasta leiväksi vaatii voimaa, uskoa, toivoa ja leivän siunaamisen. Ruokapöydästä noustessa kiittämisen. Työn koukistamat paksut kädet ristissä ja sydän taivaassa on kuva, jossa on myös ääni. Ääni kutsuu lapset pöydän ympärille iltahartauteen ja aamurukoukseen. Perinne on enää harvoissa kodeissa, mutta tiedän, että on. Juutalaisuudessa uskonto välittyy sukupolvelta toiselle nimenomaan kodeissa pöydän ympärille kokoontuvasta perheestä.

Minun suosikki elokuvaohjaajat kautta aikojen ovat kaikki miehiä. Ohjaaja Aki Kaurismäki arvioi joskus haastattelussaan, että miksi meillä Suomessa on niin vähän kristillistä perintöämme elokuvissa? Siinä haastattelussa hän aikoi tätä perintöämme lisätä entisestään. Sehän oli jo puhutteleva elokuvassa Mies vailla menneisyyttä. Kaurismäen kaikissa elokuvissa on myös uskollinen parisuhde ja avioliitto kunniassaan. Arvostan tätä ja tykkään hänen elokuvista. Klaus Härön suosittu elokuva Postia Pappi Jaakobille tuo sanoman niin hienosti esille, että arvostelun sijaa katsojalle ei jää. Hyvä näyttelijä tekee samaistumispinnan katsojalle. Heikki Nousiainen vie rukousta hyytävällä tavalla. Tykkään.

Suomalaiset Kultakauden säveltäjät ja runoilijat onnistuvat kuorolauluissa ja yksinlauluissa tuomaan ihmisen sydämen kaipuun tähän luontoon, maisemaan, ihmiseen ja Luojaan. Niissä laulaja voi olla kuka vaan hyvä tulkitsija mutta kuorolaussakin minä onneton tykkään kaikkein eniten mieskuoroista tai poikakuoroista. En voi sille mitään, että Ylioppilaskunnan laulajat, Seminaarinmäen mieslaulajat, Cantores Minores, Papas no mamas kuuluvat niihin, joihin en kyllästy. Passioissa ja suurissa orkestereissa toki suuret kuorot moniäänisinä ovat tärkeä osa kokonaisuutta, samoin solistit sukupuolen mukaan.

Äänikirjoissa ja hartausohjelmissa tarvitsen miesäänen. Samoin marginaalimusikin ohjelmissa radiossa. En voi sille mitään, että toimittajana nainen puhuu niissä liikaa ja nauraakin. Kuulija on äärimmäisen harjaantunut hyvälle puhujaäänelle ja asialle, jota ohjelma jo nimellään ilmaisee. Yle radio Suomessa Bluesmisnisteri (aiemmin Ulvovat sudet), Kantritohtori, Pop eilen tänään, ovat pitkän ajan aikana pysyneet nimensä mukaisesti kuunneltavien ohjelmien listalla. Eli radio tuolloin vaihtaa minulla kanavaa. Yle radio 1 on osittain lähtenyt lässytyksiin juontamisessa, eli puheessa. Ohjelman nimet Kissankehto, Timanttia ja ruostetta, Lakatut varpaankynnet – miksi sukupuolitettu nimi musiikkiohjelmalla? Tämä on kysymys? Sisältö ratkaisee ja sen on jo nimi ratkaissut. En jaksa kuunnella.

Mauno Koivisto sanoi: ”Pitää olla sanottavaa ja pitää osata se sanoa”. Johtopäätökseni on, että jos ei ole sanottavaa, ei osaa myöskään sanoa. Runon kirjoituskurssilla saimme ohjeen: Simplify, simplify, simplify! Yksinkertaista, pelkistä, lyhennä! Sopii puheäänessä jokaiselle ohjeeksi, ei suinkaan vähiten minulle, jolla on aina sanoja liikaa. Haluaisin olla ymmärrettävämpi. Ohjekirjana Raamattu varoittaa useissa kirjoissaan miten vaikeaa on hillitä kieltään. Viisas on se joka kielensä hillitsee. Huomaan että tekee mieli aina lisätä mutta! Radiokuuntelijana olen käynyt tosi tarkaksi myös siitä hengestä, jota puhuja edustaa. Onko hän palvelija? Pitäis olla, suuri yleisö huomioiden. Vai onko hän itsensä esittelijä ja itsetärkeä tylsimys. Ei hyviä elokuviakaan tehdä ihmisten erinomaisuudesta, vaan tarinoista ja ymmärryksen lisääntymisestä elokuvan aikana.

En malta jättää sanomatta vielä rakkauttani miesääneen ja miesenergiaan yhdellä ihailemallani alueella. Se on Euroviisuvalinnat. Huikeaa tuuletusta Käärijästä, kuten myös edellisistä suomalaisista bändeistä ja tietty voittajista. En voi sille mitään, että tykkään. Lisään kaikkeen yhteyteen aina sanat: Aitous on avainsana. Hyvää matkaa Käärijä! Myös me, jotka olemme matkalla! Leena Valkeus

Kuka opettaa lapsemme rukoilemaan ellemme me?

Kuvataidekoulussa koulutyttö istui työnsä ääressä aivan ajatuksissaan ja sanoi puoliääneen: -kun ei tiedä mikä on totta. Koulussa opetetaan ja jotkut uskovat että Jumala on luonut kaiken ja Jeesus on kuollut ristillä meidän syntiemme puolesta. Kotona sanottiin, että älä usko niitä, se on täyttä puppua ja tarua. Pysähdyin tässä kohtaa. Sanoin tytölle, että aina on ihmisiä jotka uskovat tämän mitä olet kuullut ja aina on ihmisiä jotka eivät usko. Sinäkin muodostat oman kantasi kuulemistesi pohjalta joskus. Ehkä vasta vuosien päästä, ehkä aikuisena. Nämä ovat mielenkiintoisia ja tärkeitä asioita. Jotkut meistä pohtivat näitä paljonkin elämänsä eri vaiheissa. Näistä on myös kirjoitettu paljon.

En unohda tuota hetkeä, vaikka aikaa on kulunut ainakin 20 vuotta. Jäin jo tuolloin ajattelemaan kotikasvatuksen merkitystä. Ja nyt vielä enemmän ajattelen kodin merkitystä, kun pyhäkoulut ja koulun uskontotunnit eivät ole muodissa enää. Ne ohitetaan tarpeettomina ja pelkoja synnyttävinä jäänteinä. Tieto ja tiede on nyt kaiken aa ja oo. Sillä rassaillaan. Tieto kuitenkin katoaa. Ellei heti, niin joskus kuulemme siitä aivan muuta. Järeät linnan kunditkin nousevat todistajina Raamatun kertomusten mieleenpainuvista hetkistä, kun opettaja luki ääneen. Silloin opeteltiin myös ulkoa Raamatun kohtia ja ennen muuta kymmenen käskyä. Selkeät Sanan kohdat nousevat elävinä viittoina etsijälle. Jumalan Sana ei tyhjänä palaa. Se on Raamatussa. Ja nyt, jos milloin, olisi aika puhua Jumalan Sanaa. Jättää omat mututuntumat vähemmälle. Lohdutatko ihmistiedolla kuolevaa ihmistä? Entä mitä neuvot lapselle, joka etsii suurempaa turvallisuuden kokemista mitä aikuisina osaamme hänelle antaa? Hänkin elää ratkaisemattomien asioiden, kauhuohjelmien ja mörköjen maailmassa. Sairauksien maailmassa. Pahassa maailmassa, jossa ihminen on paha ja hyvä samaan aikaan. Jokainen meistä. Koko luomakunta huokaa. Stressi tappaa. Ihminen ei tahdo millään riittää esikuvaksi kenellekään.

Ei lasta ole turhaan asetettu esikuvaksi aikuisille. Valitettavasti tämä on aikuisten maailma ja aikuinen on kadottanut leikin ja mitä kaikkea lapsen maailmaan sisältyy. Meillä ei ole mitään etuoikeutta kieltää jonkun asian kysymistä ja lähteä tarjoamaan selitystä: älä siihen usko, unohda kaikki sellainen. Lapsen kanssa lähdetään yhdessä ihmettelemään hänen esittämiä hyviä kysymyksiä. Aikuisen on ymmärrettävä, että me itse olemme hukanneet aikoja sitten lasten taajuudet aitoon korkeuteen, leveyteen, syvyyteen, pituuteen ja luottamukseen. Aitous on avainsana.

Onko nyt kasvava sukupolvi ensimmäinen, joka ei enää saa kristillisestä uskosta Raamatun kertomuksia ja totuutta mikä on kirjoitettu? Kuka opettaa lapsemme rukoilemaan ellemme me? Kenen huomaan uskomme lapsemme kriisiin aikana? Jos perhe hajoitetaan? Jos lapsi eksyy ihmismassoihin? Jos joudumme pakenemaan maasta? Jos eksyy lähimetsään? Jos lastenohjelmat ja Hallow meiningit haamuineen tulevat uniin? Jos pahis lähtee ajamaan takaa suurella ylivoimallaan. Ja nyt kun luonto järkkyy.

Entäs jos tulee Suomeenkin kristittyjen vainot? Valtamedian uutiskynnystä ei ole milloinkaan läpäissyt se tosiasia, että kristinusko on eniten marttyyrikuolemia ja usein sitä ennen kidustusta kokenut uskonto. Ja kaikki vain siksi, että ihmiset uskovat. Eivätkä taivu maan hallintoon, joka vaatii kieltämään Jumalan. Joka päivä useissa maissa on kristittyjen vainot totta. Siihenkin olisi osattava varautua. Sananvapaudesta se ensin lähtee. Sitten hajoitetaan kokoontumiset ja saarnaajat vangitaan. Sitten löydetään maan alle paenneet Sanaan uskovat. Tämäkin on kirjoitettuna Raamatussa. Todellisuus on koko ajan tarua ihmeellisempää ja pelottavampaa. Ihmistä, sivistynyttäkin, joutuu loppuviimeksi pelkäämään enempi kuin mitään muuta. Ihminen keksii ihmeellisiä keinoja toisen hallitsemiselle, kiduttamiselle ja pois raivaamiselle tieltään.

Eikä keskustelu ja pohdinnat lasten ja aikuisten välillä jää pelkästään lapsuusvuosiin. Ne muuttuvat viimeistään lukioiässä. Vihdoin jotain sisältöjä filosofiasta ja etiikasta. Nuori alkaa haastaa vanhempiaan. Se jatkuu mielenkiintoisena yhteytenä, jossa meillä vanhemmilla on paljon iloisia aikoja nuortemme kopistellessa meitä vähän, että no hei hei sota-aikanako oli vai? – koittakaa nyt vähän ymmärtää aikaa, johon on tultu. Ja niin on tullut monissa asioissa viisastumista, kun nämä pikkuiset ovat oppineet kysymään, että miten perustelet tuon? Miten argumentoit? Ja me vanhemmat hymyilemme ja iloitsemme siitä, että onneksi me olemme tehneet voitavamme silloin, kun he olivat alle 15- vuotiaita. Nyt emme pärjäisi emmekä enää jaksaisi. Mutta ihanaa tämä vuorovaikutteinen elämä nuorten ja nuorten aikuisten kanssa joka tapauksessa on. Kannatti edes yrittää silloin maailman vaikeinta tehtävää: kasvatusta ja hyvään opettamista. Kukaan ei siinä työssä pääse kehumaan itseään. Mutta silti ”jokaiselle koti on kait rakkain.” Leena Valkeus.com

Edellisen kerran palasin kotiin 21-vuotiaana. Silloin vuosien lenkiltä etsijänä. Lopulta lähes kuoleman kidasta. Ei se ole ollut helppoa haluta elämältä kaikki. Pitkä etsijän tie näki lopulta Lahden kansanopiston perinteisen korkean rakennuksen ulko-oven päällä tekstin: Elämän totuutta etsi. Laskin kassit käsistäni avatakseni oven ja päätin: tänä talvena etsin elämälleni pohjan, eli totuuden. Löytyköön sitten vaikka Intiasta. Kuitenkin tunsin jo aiemmista nuoruuteni vuosista, että pelkkä materialismi ei riitä. Unelmani rakkaudesta ja kodista, oikeasta perustasta olivat enemmän. Tuntui että rakkautta ei löydy kuitenkaan enää. Ihan sama.

Asuin yksin sisäoppilaitoksen huoneessa, kun opiskelijoita oli aika vähän. Luin kaikki illat ja joskus yöt. Oli opettajana taiteilija ja taidehistorian ja kulttuurihistorian maisteri. Löysin taiteet. Löysin kirjallisuuden. Löysin tiedon. Ihmettelin, miksi aina pysähdyn miettimään, jos kirjallisuuden päähenkilö etsi Jumalaa tai kristillisyyttä. Voiko isän ja äidin opetus olla sittenkin totuus minullekin? Pyysin isältä ja äidiltä joululahjaksi Raamatun. Se oli heille täysi yllätys. Minä, maailman riemuihin nuorena lähtenyt lapsi toitotin palaamatonta rakkauttani maailmaan, en vanhanaikaiseen ymmärtämättömään kotiin Suomen maaseudulle.

Tarinani on pitkän kirjan mittainen. Se saa vielä odottaa. 1980 Tulin tähän taloon emännäksi. Kun kaikki kassini, tauluni, kirjani, kerätyt taidekorttini, säilyttämäni postit eka luokasta lähtien ja niiden päätöksenä toivotut ja odotetut rakkauskirjeet Erkiltä vein kylmälle ullakolle, päätin että tästä talosta en lähde enää minnekään. Löysin myös talosta omat lähettämäni, paljon pitemmät ja kaipaavat kirjeet. Ullakolla oli tilaa minun tavaroilleni ja kaikelle muulle sen jälkeen keräämilleni aarteille, joiden aika voi tulla joskus.

Kun lapsemme syntyivät suurina lahjoina, alkoi elämän ihmettely koko perheellä. Olin tiennyt, että omat lapset ymmärtävät minua. Heillä on pakko olla samoja taipumuksia elämän kauneuden ja kodin laittamisessa kanssani. Keskimmäinen tytöistäni sanoi muutama vuosi sitten: -äiti, annoit meille kaksi ohjetta aikoinaan: -älkää koskaan sortuko huumeisiin älkääkä päästäkö itseänne lihomaan. Jälkimäisellä tarkoitin korostaa liikunnan merkitystä ja terveellisen ruuan vaikutusta. Huvittuneena kuuntelin, että enkö ole muita ohjeita antanut? Joka tapauksessa elämä lasten ja hyvien vävyjen kanssa sekä uuden sukupolven kasvamista seuratessa on täyttä unelmaani elämästä. Se käsittää keskustelun, väittelyt, nauramisen, esirukouksen ja perheen ja kodin vaalimisen suurena Jumalan lahjana.

Joskus sanon, että olen saanut elämältä kaiken mitä olen halunnut. Nyt palaan otsikkoon Olen palaamassa kotiin. Olen saanut olla yksin tarpeeksi kauan. Tämän talven jo irti työelämästä, paitsi lehmät ja eu paperit. Olen väsyksiin asti viettänyt yksinäisiä lauantai-iltoja ,(niitä nuorena tunsin pakenevani jos jonnekin, pois). Ajattelin syksystä asti että kirjoittaisin ja keskittyisin nyt talvikuukausina omaan luomiseen hiihtämisen ja karjan hoitamisen ohella. Liian paljon pyöri päässä asioita. Iltaa kohti verenpaine näyttää nousevan. Syksyn pimeät pehmitin kotiviinillä. Somea käytin mielestäni oikein ja kannustavasti eri-ikäisten kavereitteni kanssa. Kuitenkin se vei paljon aikaa. Nyt sotkeennuin lohduttomalta tuntuvaan, politiikan ja hallituksen asioiden viemisestä päin helvettiä. Mutta terveyteni olin aina asettanut kaiken edelle. En halua tarpeettomasti itselleni lääkityksiä, jos voin hoitaa ne muuttamalla elämäntapaani.

Valon lisääntyminen herättää minussa uuden toivon ja uudet päätökset. Olin koko ajan seuraillut vierestä mitä kirkossa tapahtuu. Huomasin, että kaikki siirrot siellä veivät minua kauemmaksi.En käynyt enää missään kokoontumisissa. Tiesin, että se ei ole hyväksi kristitylle. Yksinäinen puu ei kauan pala. Tarvitsen sitä samaa, mihin olin tottunut. Rukiisen leivän saarnoja ja virsiä vaeltamisesta; synnistä, anteeksi annosta, anteeksi saamisesta, Pyhän Hengen voimasta, vihan voittamisesta rakkaudella, viisaudesta ja iankaikkisuudesta. Tiesin että en voi luoda mitään ilman rakkautta. Tiesin myös vuosien ajalta tarpeettoman tuntuisen vihan vellomisen sisikunnassani. Enkä halua negatiivisuutta yhtään enempää tähän maailmaan. Elämä on yksilölaji. En viihdy laumoissa, jotka vahvistuvat toisistaan, usein samanaikaisesti painamalla muita, ennen kuin ovat itse jotain. Nainen ja mies on samassa sarjassa Jeesuksen edessä. Tällä mennään.

Naispappeus tuli ja toi mukanaan tietyn määrän lieveilmiöitä. Feminismin ja liberaaliteologian. Jo niihin aikoihin uumoiltiin, mitä kaikkea siihen liittyy. Ja niin on liittynyt. Se ei riitä minulle. En tee sillä mitään. En asioi sillä kenenkään hyvinvoinnin eteen. Väsytän vain itseni ja näivetyn ja kuolen. Nyt päätetty translaki pitää sisällään kauankantoiset vastaavanlaiset seuraukset, joissa ei vain murru, vaan romahtaa koko käsitys pyhyydestä ja lapsista Jumalan lahjoina ja kodista suurimpana yhteiskunnan yksikkönä. Haluaisin suojella lasten kokanaisvaltaisen terveyden. Hormonihoidot jo tuovat monta vahingollista vaaraa. Haluni on kannustaa jokaista terveelliseen elämään, jossa ikävuodet täytyy pärjätä liikkuvana ja vastustuskykyisenä. Myös mahdolliselta katumiselta, mikä saattaa olla jo peruuttamatonta. Näistä ei puhuta. Näitä ei tunnusteta. Näitä ei nähdä silloin kun soihtu palaen riennetään uutta kohti.

Aikuiset voivat tehdä omilla päätöksillään itseään koskevia asioita. Tähän ei kykene täysin kasvuiässä olevat ja vasta siipiään kokeilevat nuoret. Tietoa täytyisi saada tarpeeksi paljon kauaskantoisesta ja tähän hetkeen vaikuttavasta hurmiosta päätökseen. Ei tiennyt presidentti ja päämisterikään mitä seurauksia oli luottaa sinisilmäisesti naapurin ystävyyteen. Silloinkin oli ihmisiä, jotka varoittivat, mutta heidät tyhminä ja vanhanaikaisina asioista tietämättöminä tehtiin päätöskyvyttömiksi asian edessä. Harrastusmahdollisuudet Suomessa ja monipuolinen luontomme kaikkina vuodenaikoina itsensä haastamiselle, mieleisessä lajissa, on jo asia, mikä olisi hyvä nähdä merkkinä rikkaasta elämästä ilman päihteitä ja ilman tarpeettomia hormoneja. Kertokaa ketkä kohtaatte! Kertokaa ja pitäkää kuuntelun ja asiantuntijoiden ikkunoita auki. Ei ole yhtä asiantuntijaa. On teesi, antiteesi, synteesi.

Minäkin olen tarvinnut kaikissa elämäni risteyskohdissa oikeita ihmisiä. Vaikka teen päätökset, jotka pitävät, olen ollut toisten ihmisten armoilla siinä, että he ovat ohjastaneet minua. Koen asioita voimakkaasti ja toimin intuitioni pohjalta. Se on tarvinnut jo lapsesta asti ohjauksen siihen, mikä on oikeaa ja väärää. mikä on hyvää ja pahaa. Ja kysymyksen mietittäväksi kumman puolella seisot? En ikinä olisi tässä, ellei olisi ollut hyviä opettajia, minua järkevämpi pikkusisko, hyviä työkavereita, taiteessa hengenheimolaisia, seurakuntayhteyttä, esirukousta puolestani, Jumalaan uskomista ja hänen johdatustaan kuitenkin kaikissa elämäni vaiheissa. Kestävyyselementit ovat tietenkin tulleet jo geeneissä ja lapsuuskodistani: -olkaa rehelliset ja ahkerat, älkääkä hävetkö kotia että alatte nimittää meitä Helvi ja Toivo, vaan voisitte koko elämänne ajan kutsua meitä äiti ja isä. Ajat ovat paljon muuttuneet. Jumalan Sana ei ollenkaan. Minä uskon. Leena Valkeus

Kuvat viime kesältä meillä kotipellolla minun kuvaamia.