Ilta on tullut Luojani

Kuka opettaa lapsemme rukoilemaan ellemme me?

Kuvataidekoulussa koulutyttö istui työnsä ääressä aivan ajatuksissaan ja sanoi puoliääneen: -kun ei tiedä mikä on totta. Koulussa opetetaan ja jotkut uskovat että Jumala on luonut kaiken ja Jeesus on kuollut ristillä meidän syntiemme puolesta. Kotona sanottiin, että älä usko niitä, se on täyttä puppua ja tarua. Pysähdyin tässä kohtaa. Sanoin tytölle, että aina on ihmisiä jotka uskovat tämän mitä olet kuullut ja aina on ihmisiä jotka eivät usko. Sinäkin muodostat oman kantasi kuulemistesi pohjalta joskus. Ehkä vasta vuosien päästä, ehkä aikuisena. Nämä ovat mielenkiintoisia ja tärkeitä asioita. Jotkut meistä pohtivat näitä paljonkin elämänsä eri vaiheissa. Näistä on myös kirjoitettu paljon.

En unohda tuota hetkeä, vaikka aikaa on kulunut ainakin 20 vuotta. Jäin jo tuolloin ajattelemaan kotikasvatuksen merkitystä. Ja nyt vielä enemmän ajattelen kodin merkitystä, kun pyhäkoulut ja koulun uskontotunnit eivät ole muodissa enää. Ne ohitetaan tarpeettomina ja pelkoja synnyttävinä jäänteinä. Tieto ja tiede on nyt kaiken aa ja oo. Sillä rassaillaan. Tieto kuitenkin katoaa. Ellei heti, niin joskus kuulemme siitä aivan muuta. Järeät linnan kunditkin nousevat todistajina Raamatun kertomusten mieleenpainuvista hetkistä, kun opettaja luki ääneen. Silloin opeteltiin myös ulkoa Raamatun kohtia ja ennen muuta kymmenen käskyä. Selkeät Sanan kohdat nousevat elävinä viittoina etsijälle. Jumalan Sana ei tyhjänä palaa. Se on Raamatussa. Ja nyt, jos milloin, olisi aika puhua Jumalan Sanaa. Jättää omat mututuntumat vähemmälle. Lohdutatko ihmistiedolla kuolevaa ihmistä? Entä mitä neuvot lapselle, joka etsii suurempaa turvallisuuden kokemista mitä aikuisina osaamme hänelle antaa? Hänkin elää ratkaisemattomien asioiden, kauhuohjelmien ja mörköjen maailmassa. Sairauksien maailmassa. Pahassa maailmassa, jossa ihminen on paha ja hyvä samaan aikaan. Jokainen meistä. Koko luomakunta huokaa. Stressi tappaa. Ihminen ei tahdo millään riittää esikuvaksi kenellekään.

Ei lasta ole turhaan asetettu esikuvaksi aikuisille. Valitettavasti tämä on aikuisten maailma ja aikuinen on kadottanut leikin ja mitä kaikkea lapsen maailmaan sisältyy. Meillä ei ole mitään etuoikeutta kieltää jonkun asian kysymistä ja lähteä tarjoamaan selitystä: älä siihen usko, unohda kaikki sellainen. Lapsen kanssa lähdetään yhdessä ihmettelemään hänen esittämiä hyviä kysymyksiä. Aikuisen on ymmärrettävä, että me itse olemme hukanneet aikoja sitten lasten taajuudet aitoon korkeuteen, leveyteen, syvyyteen, pituuteen ja luottamukseen. Aitous on avainsana.

Onko nyt kasvava sukupolvi ensimmäinen, joka ei enää saa kristillisestä uskosta Raamatun kertomuksia ja totuutta mikä on kirjoitettu? Kuka opettaa lapsemme rukoilemaan ellemme me? Kenen huomaan uskomme lapsemme kriisiin aikana? Jos perhe hajoitetaan? Jos lapsi eksyy ihmismassoihin? Jos joudumme pakenemaan maasta? Jos eksyy lähimetsään? Jos lastenohjelmat ja Hallow meiningit haamuineen tulevat uniin? Jos pahis lähtee ajamaan takaa suurella ylivoimallaan. Ja nyt kun luonto järkkyy.

Entäs jos tulee Suomeenkin kristittyjen vainot? Valtamedian uutiskynnystä ei ole milloinkaan läpäissyt se tosiasia, että kristinusko on eniten marttyyrikuolemia ja usein sitä ennen kidustusta kokenut uskonto. Ja kaikki vain siksi, että ihmiset uskovat. Eivätkä taivu maan hallintoon, joka vaatii kieltämään Jumalan. Joka päivä useissa maissa on kristittyjen vainot totta. Siihenkin olisi osattava varautua. Sananvapaudesta se ensin lähtee. Sitten hajoitetaan kokoontumiset ja saarnaajat vangitaan. Sitten löydetään maan alle paenneet Sanaan uskovat. Tämäkin on kirjoitettuna Raamatussa. Todellisuus on koko ajan tarua ihmeellisempää ja pelottavampaa. Ihmistä, sivistynyttäkin, joutuu loppuviimeksi pelkäämään enempi kuin mitään muuta. Ihminen keksii ihmeellisiä keinoja toisen hallitsemiselle, kiduttamiselle ja pois raivaamiselle tieltään.

Eikä keskustelu ja pohdinnat lasten ja aikuisten välillä jää pelkästään lapsuusvuosiin. Ne muuttuvat viimeistään lukioiässä. Vihdoin jotain sisältöjä filosofiasta ja etiikasta. Nuori alkaa haastaa vanhempiaan. Se jatkuu mielenkiintoisena yhteytenä, jossa meillä vanhemmilla on paljon iloisia aikoja nuortemme kopistellessa meitä vähän, että no hei hei sota-aikanako oli vai? – koittakaa nyt vähän ymmärtää aikaa, johon on tultu. Ja niin on tullut monissa asioissa viisastumista, kun nämä pikkuiset ovat oppineet kysymään, että miten perustelet tuon? Miten argumentoit? Ja me vanhemmat hymyilemme ja iloitsemme siitä, että onneksi me olemme tehneet voitavamme silloin, kun he olivat alle 15- vuotiaita. Nyt emme pärjäisi emmekä enää jaksaisi. Mutta ihanaa tämä vuorovaikutteinen elämä nuorten ja nuorten aikuisten kanssa joka tapauksessa on. Kannatti edes yrittää silloin maailman vaikeinta tehtävää: kasvatusta ja hyvään opettamista. Kukaan ei siinä työssä pääse kehumaan itseään. Mutta silti ”jokaiselle koti on kait rakkain.” Leena Valkeus.com