Meidän talon yhdessä yläkerran huoneessa on ollut kirjahyllyn alimmalla hyllyllä ja sen alla korkeasti lattiatilassa muistiinpanot, luentomonisteet, esseet, hahmotelmat ja kurssisisällöt kaiken muun paperitavaran kanssa rakkaassa järjestyksessä yli kymmenen vuotta. Huoneessa haisee muoville aina kun kevätaurinko alkaa lämmittää suuresta eteläpäädyn ikkunasta ja kukkiin nousee vihreää. Ajattelin, että muovin haju nousee muovimatosta. Tämä kamari on ainoa tila talossamme, jossa on vielä 1980-luvun lankkulattiaa matkiva muovimatto lastulevyn päälle liimattuna. Nyt sen aika on tullut päätökseen. Muovin hajua en kestä. Haluan sisustaa tilan, koska marraskuun pimeä loska pitää minua otteessaan enkä voi luoda mitään. Henki ei liiku, jos valoa ei ole. Jouluun liittyvä nykylisä on välillä pelkkää muovin hajua nenässä. Kestämätöntä kehitystä.

Huone on siivottava että lattian voi repiä auki. Aloitan kirjahyllystä. On iso kassi pois vietävää, on roskakori rovioon kannettavaa ja banaanilaatikot jokaisen tytön tärkeimmille luentomonisteille ja minulle. Sitten alkaa terapeuttiselta vaikuttava selvittely yksi kerrallaan. On helppoa, kun iso kassi täyttyy ja täyttyy. Tyhjennän sen pakettiautoni perään isoon pahvilaatikkoon ja tulen takaisin iloisena jatkamaan. Laatikotkin alkavat olla täynnä. Sitten on nimeämättömiä pinoja suuria valokuvia, mielenkiintoisia Suosikin kuvia, kummilasten ensi kirjeitä ja kortteja, kulttuuriartikkeleita, Hesareita, mielipidekirjoituksia. On paksut pahviset mapit, joihin kokosin käsialalla kirjoitettuja sivuja. Ne näyttivät kauniilta. Oli yhä enemmän monisteita, joita oli täydennetty, kommentoitu tai kokonaan kirjoitettu käsialalla erilaisilla kynillä. Paksut mapitkin täyttyivät. Mitä teen seuraavaksi? On mennyt jo kolme päivää tähän urakkaan.

Lämmitän auton ja lähden Alajärven Hankkijalta hakemaan kanoille luomurehua ja lehmille kivennäistä. Lähden ruokakaupoista hakemaan lisää laatikoita. Tuuletan päätäni ajaessani suunnittelemalla uutta tekstiä. Pysäytän toisen paperikeräyspisteeseen. Ensimmäisen ohi ajoin ajatuksissani. Alan mättää sylikaupalla kerättyjä kiiltäväpaperisia ruokareseptejä. Pirkat, Yhteishyvät, Ekonomit, Stylykset, Grameksit, OP, kuntien esitteet, teatteriesitteet. Mutta sitten tuli nipuittain kellettyneitä Hesarin sivuja. Ne olivat ohutta paperia ja hyvää paperia käteen. Isokokoinen oli lehti silloin. Ne oli helppo heittää kuvataideluokassa pöytää suojaamaan ja ne toimivat samalla kokeilupaperina pensselin sipaisulle. Kirjastosta paikallinen Koiviston Kukka ja hautaus ja Järvelän puutarha hakivat poistetut lehtiniput kukkasten käärimiseen. HS oli helppo purkaa pöydälle paksuksi kerrokseksi ja siitä silpaista muutama aukeama neilikoiden ja ruusujen suojaksi kivaksi suippokärkiveksi kukkapaketiksi. Kaipasin kauan lehden suurta kokoa. Ja muistot helähtivät pintaan kaikesta niin, että mietin, miksi heitän yhtään kellettynyttä lehteä keräykseen, koska nehän ovat kadonnutta kansanperinnettä.  Lujille otti. Mutta onneksi yläkerran kamarissa kirjahyllyn alla on vielä yksi korkea pino. Niistä en vie mitään, en mitään.

Tulin kotiin eläinten rehusäkkien ja kauran kanssa. Oli paljon vihanneksia ja heelmiä keittiöönkin. Ja kynttilöitä. Auton purkamiseen meni aikaa. Isäntä tuli töistä ja kysyi lasin kotiviiniä. Sillä ehdolla, että katsotaan Kiasmasta traileria. Ragnar Kjartansson 5. kerroksessa. Olen jo kolmelta hengen heimolaiselta saanut viestin, että sun on nähtävä se. Tiedän. Junalippu on 4.12. ja aamusta. Käyn Taidehallin enin ja sitten menen Kiasmaan. Olen siellä ilta kahdeksaan. Jos olen herkkä, itken. Tiedän, että se on osa minun haavettani millaista elokuvassani tulisi olemaan. Tätä identiteettiä. Mutta kauniisti. Pyysin viestillä kaikki tyttäreni treffeille Kiasmaan samaan aikaan, ja sisareni. Viides kerros voisi olla kohtaamispaikkana ihan varattavissa oleva osa taidenäyttelyä aina, aina, syntymäpäivien tai hautajaisten paikkana, kokoontua ystävien kanssa.

Käsiala. Kaikki me olemme maistereita, kolme tytärtä ja minä. Eri tiedekunnista. Jokaisen mustakantinen gradu on tuvan kirjahyllyssä. Mutta hahmotelmissa oli vielä käsin kirjoitettua kaunista elämää. Kaikessa siinä tuskassa, kun tutkimuskysymystä ja teoriaa yritettiin. Käsiala toi tyttäret luokseni tähän tupaan. Huomenna jatkan yläkerran huoneen siivoamista. Otan ehkä miedon allergialääkkeen ja ainakin käytän hengityssuojaa. Sen verran huonepöly ja roskat haittaavat. Muovin halua olen vähentänyt jo. Kaikki muovitaskut, ja muoviset mapit olen kantanut ulkoeteiseen odottamaan siirtoa , jos joku tarvitsee. Kaikki A4 koko tekee sievän pinon ilman mitään kotelointia. Onhan meistä kaksi kirjoittanut luovastikin, oikein yliopiston ohjelmassa. Ja niistä sivuista ei surkeinkaan lähde hyllyltä minnekään. Mutta kolme näytelmääni: Talossa talon tavalla, Voi meidän mummoa ja Tule Kristus huomiseenkin on niin moneen kertaan kirjoitettuja ennen printtaamista, että en tiedä, mitä versioita jätän tallelle. Ja neljän multivision hiotut tekstin pätkät. Ah sitä käsialan määrää! Kauneus kasvattajana kansakoulussa (Väinö Valoranta) oli yksi lähdekirja gradussani. Ja Kultainen Aapinen myös. Ajattelen, että käsiala ja oikeat kirjeet tulevat vielä muotiin. Sitä ajattelen.

Minulla on neljä kokonaista päivää siivota ja järjestellä ja sisustaa sitä valoisaa yläkerran kamaria. Se on meidän Miinan kamari.  Suursiivous on minulle aina salanimellä sisustamista. Kirjoittaminen on minulle aina käsialaa. Ihmisen käsialalla on merkitys. lv