Käsiala

Kissa kotonaMeidän talon yhdessä yläkerran huoneessa on ollut kirjahyllyn alimmalla hyllyllä ja sen alla korkeasti lattiatilassa muistiinpanot, luentomonisteet, esseet, hahmotelmat ja kurssisisällöt kaiken muun paperitavaran kanssa rakkaassa järjestyksessä yli kymmenen vuotta. Huoneessa haisee muoville aina kun kevätaurinko alkaa lämmittää suuresta eteläpäädyn ikkunasta ja kukkiin nousee vihreää. Ajattelin, että muovin haju nousee muovimatosta. Tämä kamari on ainoa tila talossamme, jossa on vielä 1980-luvun lankkulattiaa matkiva muovimatto lastulevyn päälle liimattuna. Nyt sen aika on tullut päätökseen. Muovin hajua en kestä. Haluan sisustaa tilan, koska marraskuun pimeä loska pitää minua otteessaan enkä voi luoda mitään. Henki ei liiku, jos valoa ei ole. Jouluun liittyvä nykylisä on välillä pelkkää muovin hajua nenässä. Kestämätöntä kehitystä.

Huone on siivottava että lattian voi repiä auki. Aloitan kirjahyllystä. On iso kassi pois vietävää, on roskakori rovioon kannettavaa ja banaanilaatikot jokaisen tytön tärkeimmille luentomonisteille ja minulle. Sitten alkaa terapeuttiselta vaikuttava selvittely yksi kerrallaan. On helppoa, kun iso kassi täyttyy ja täyttyy. Tyhjennän sen pakettiautoni perään isoon pahvilaatikkoon ja tulen takaisin iloisena jatkamaan. Laatikotkin alkavat olla täynnä. Sitten on nimeämättömiä pinoja suuria valokuvia, mielenkiintoisia Suosikin kuvia, kummilasten ensi kirjeitä ja kortteja, kulttuuriartikkeleita, Hesareita, mielipidekirjoituksia. On paksut pahviset mapit, joihin kokosin käsialalla kirjoitettuja sivuja. Ne näyttivät kauniilta. Oli yhä enemmän monisteita, joita oli täydennetty, kommentoitu tai kokonaan kirjoitettu käsialalla erilaisilla kynillä. Paksut mapitkin täyttyivät. Mitä teen seuraavaksi? On mennyt jo kolme päivää tähän urakkaan.

Lämmitän auton ja lähden Alajärven Hankkijalta hakemaan kanoille luomurehua ja lehmille kivennäistä. Lähden ruokakaupoista hakemaan lisää laatikoita. Tuuletan päätäni ajaessani suunnittelemalla uutta tekstiä. Pysäytän toisen paperikeräyspisteeseen. Ensimmäisen ohi ajoin ajatuksissani. Alan mättää sylikaupalla kerättyjä kiiltäväpaperisia ruokareseptejä. Pirkat, Yhteishyvät, Ekonomit, Stylykset, Grameksit, OP, kuntien esitteet, teatteriesitteet. Mutta sitten tuli nipuittain kellettyneitä Hesarin sivuja. Ne olivat ohutta paperia ja hyvää paperia käteen. Isokokoinen oli lehti silloin. Ne oli helppo heittää kuvataideluokassa pöytää suojaamaan ja ne toimivat samalla kokeilupaperina pensselin sipaisulle. Kirjastosta paikallinen Koiviston Kukka ja hautaus ja Järvelän puutarha hakivat poistetut lehtiniput kukkasten käärimiseen. HS oli helppo purkaa pöydälle paksuksi kerrokseksi ja siitä silpaista muutama aukeama neilikoiden ja ruusujen suojaksi kivaksi suippokärkiveksi kukkapaketiksi. Kaipasin kauan lehden suurta kokoa. Ja muistot helähtivät pintaan kaikesta niin, että mietin, miksi heitän yhtään kellettynyttä lehteä keräykseen, koska nehän ovat kadonnutta kansanperinnettä.  Lujille otti. Mutta onneksi yläkerran kamarissa kirjahyllyn alla on vielä yksi korkea pino. Niistä en vie mitään, en mitään.

Tulin kotiin eläinten rehusäkkien ja kauran kanssa. Oli paljon vihanneksia ja heelmiä keittiöönkin. Ja kynttilöitä. Auton purkamiseen meni aikaa. Isäntä tuli töistä ja kysyi lasin kotiviiniä. Sillä ehdolla, että katsotaan Kiasmasta traileria. Ragnar Kjartansson 5. kerroksessa. Olen jo kolmelta hengen heimolaiselta saanut viestin, että sun on nähtävä se. Tiedän. Junalippu on 4.12. ja aamusta. Käyn Taidehallin enin ja sitten menen Kiasmaan. Olen siellä ilta kahdeksaan. Jos olen herkkä, itken. Tiedän, että se on osa minun haavettani millaista elokuvassani tulisi olemaan. Tätä identiteettiä. Mutta kauniisti. Pyysin viestillä kaikki tyttäreni treffeille Kiasmaan samaan aikaan, ja sisareni. Viides kerros voisi olla kohtaamispaikkana ihan varattavissa oleva osa taidenäyttelyä aina, aina, syntymäpäivien tai hautajaisten paikkana, kokoontua ystävien kanssa.

Käsiala. Kaikki me olemme maistereita, kolme tytärtä ja minä. Eri tiedekunnista. Jokaisen mustakantinen gradu on tuvan kirjahyllyssä. Mutta hahmotelmissa oli vielä käsin kirjoitettua kaunista elämää. Kaikessa siinä tuskassa, kun tutkimuskysymystä ja teoriaa yritettiin. Käsiala toi tyttäret luokseni tähän tupaan. Huomenna jatkan yläkerran huoneen siivoamista. Otan ehkä miedon allergialääkkeen ja ainakin käytän hengityssuojaa. Sen verran huonepöly ja roskat haittaavat. Muovin halua olen vähentänyt jo. Kaikki muovitaskut, ja muoviset mapit olen kantanut ulkoeteiseen odottamaan siirtoa , jos joku tarvitsee. Kaikki A4 koko tekee sievän pinon ilman mitään kotelointia. Onhan meistä kaksi kirjoittanut luovastikin, oikein yliopiston ohjelmassa. Ja niistä sivuista ei surkeinkaan lähde hyllyltä minnekään. Mutta kolme näytelmääni: Talossa talon tavalla, Voi meidän mummoa ja Tule Kristus huomiseenkin on niin moneen kertaan kirjoitettuja ennen printtaamista, että en tiedä, mitä versioita jätän tallelle. Ja neljän multivision hiotut tekstin pätkät. Ah sitä käsialan määrää! Kauneus kasvattajana kansakoulussa (Väinö Valoranta) oli yksi lähdekirja gradussani. Ja Kultainen Aapinen myös. Ajattelen, että käsiala ja oikeat kirjeet tulevat vielä muotiin. Sitä ajattelen.

Minulla on neljä kokonaista päivää siivota ja järjestellä ja sisustaa sitä valoisaa yläkerran kamaria. Se on meidän Miinan kamari.  Suursiivous on minulle aina salanimellä sisustamista. Kirjoittaminen on minulle aina käsialaa. Ihmisen käsialalla on merkitys. lv

 

 

 

Tein piiraita, ruisleipää, lanttukukon. Luomukyyttövasikan lihat on nyt leivinuunissa. Munavoin teen aamulla Helsingissä.

Koko päivän, kun paistoin riisipiiraita, ensi kertaa laktoosittomia 150 kpl ja enemmän, ne jotka paloivat pohjasta. Uuni oli kuuma, Koko ajan ajattelin kirjoitusta, niin aktiivisesti että melkein poltin taas. Uuni oli ihan sairaan kuuma. Mutta siinä piti paistaa myöhemmin vielä ruisleipä ja lihat jälkilämmössä.

En ehtinyt kirjoittaa. Se on aina sääli että työ, leipätyö. vie usean viikon ajan luomisen ja hiljaisuuden ja rauhan. Taas paistaa aurinko järveen, kimaltaa, näen ikkunasta. En voi jäädä tähän enempää kuin tämä ilmoitus. Jospa ajatus vielä pulppuaisi ensi viikolla yhtä riemullisesti kuin eilen leivinpöydän ääressä leivinuunin kuumuudessa kasvotusten. Teen analysoinnin miltä tuntui tehdä tämä kaikki. Summassa, fiiliksellä, suola ja lämpö ja aika.

Kuitenkin tämä on vähin mitä voin tehdä tyttären rakkaisiin häihin Espoossa. Häät on huomenna. Munavoin teen Helsingissä sisareni luona aamulla. Vien täältä omien kanojen luomumunat ja laktoosittoman Oivariinin. Lihakupit nappaan uunista vähän aiemmin ja nostelen padoista kyytön paistit vuokaan vierekkäin ja siinä matka jatkuu Helsinkiin. Kaikki tämä vaatii analysoinnin. Ihan mahdoton epäilys kaiken onnistumisesta. Lapseni luottaa. Sanoi, että ainahan ne ovat olleet hyviä ja ihan gurmeeta, mitä olet itse tehnyt. Mutta jos nyt ei olekaan?

Taivas synkkeilee. Lanttukukko jää kotiin. Tein sen huvikseni ensi viikon ruuaksi. Tai sitten palastelen pakkaseen pahojen päivien varastoon. Pakastin tyhjenee aikalailla. Mukaan lähtee paljon eri ihmisille ompputuoremehua, piiraat, jäät, jauhelihaa yhdelle tytölle. Niin ja Vaasanjaakon puolukkajuomaa kylmäeteisestä nuorimmalle. Omenia kuistilta, viimeisen puun ripustuksista. Nyt on lopetettava. Perhosia on vatsasssa. LV

p.s. minä palaan viimeistelemään tätä sitten kun on pitkä hiljaisuus ja tyhjä tupa, kaikesta vastuusta. Ensi viikolla on vielä kaksi päivää vuosi sitten luvattua velvoitetta. Teen ne pois. Vasta sitten olen aika vapaa. lv

1.11.2019 on monen vaiheen jälkeen ilta istua ajatuksineen. Leipomuksiin ei ole tarvinnut koskea. Kaikki onnistui, kaikki maistui, kaikkea sai jakaa lapsille ja läheisille. Kylmälaukussa tuli kotiin vielä viikon ruuat ja hääkakkua, hyvää kakkua! Kuitenkaan en pysty enää analysoiden tarttumaan aiheeseen, miten laitoin suolan, jauhot ja mitä ajattelin. uudet tehtävät tempaisivat heti maanantaina Espoosta ja Helsingistä palattuamme.   Talvi oli tullut. Paljon töitä karjan kanssa ja puutarhassa oli pakko saada valmiiksi ennen kovempia pakkasia. Yhtä työtä ja työtä ja työn vähentämistä sillä, että ei lupaa kenellekään mitään eikä käy kokouksissa innostumassa tai ideoihin tarttumassa. Aivan valtavasti koko ajan tapahtuu. Ei tällainen luetteloiminen ole mitään luomista. Ei tällaista kukaan tarvitse.

Jotain suurempaa koin kuitenkin tänään pyhäinpäivän aattona. Pesin lyhdyt ja heti aamusta lähdin haudoille. Ei ollut kiire, kylmä oli varpaille ja sormille. Liekit jäi sinne hämärään marraskuun ensimmäiseen mutta mieli nousi korkeuksiin. Muistin kiittää edellisiä sukupolvia kauneuden ja pyhyyden jakamisesta. Hiljaa veisasin kävellessäni. Oma äitini haudattiin pyhäinpäivänä. Olin nuori opiskelija. Kuinka voisin ohittaa tämän syksyisen juhlan muutoin kuin suurella hengellisellä hiljentymisellä? Tiesin, että radiosta tulee hyvää musiikkia. Jo iltapäivällä  Näistä levyistä en luovu (Pirkko Lahti, psykologi) toi monta sielunmessua ja kuoroa. Hyvin valittua musiikkia ja hyvää tietoa sielua nostattavasta musiikista kuulijan kuljettamisesta kohti iloa ja valoa. Siirtymämusiikkia tuhosta rauhaan.

Koko illan soitan tuota ohjelmaa Yle Areenalta.W.A. Mozart: Requiem d-molli KV626 solisteille, kuorolle ja orkesterille, osa Lacrimosa
Bach Collegium Japan, joht. Masaaki Suzuki. Gabriel Fauré: Messe de Requiem, messu op. 48 sopraanolle, baritonille, orkesterille ja uruille, 7. osa In paradisum
Schleswig-Holsteinin festivaalikuoro ja Ensemble Orchestral de Paris, joht. Rolf Beck

Kuinka voisin muuta?

Ajattelen elokuvaa

 

DSC_8144 2

Ulkotila on ikkunoista näkyvä puutarha, piha, lintujen ruoka pihlajassa, pellot, peltojen jälkeen koivikon takana on järvi. Sieltä aurinko nousee ja silloin järvi kimaltelee. Aina haluaisin kuvaamaan kimallusta. Sitä ei kuitekaan saa juuri sellaisena kameralle, kuin sen koen, oikeasti. Samoin kuin lintuja ei voi tallentaa kameralle. Linnun luonteva arkuus ja lajille tyypillinen ääni ei välity kuvissa. Siksi en niistä välitä. On asioita jotka täytyy kokea.

Kokemuksen määrä on valtava varasto minussa. Alitajunnan käyttöön otto on ratkaisevaa. Siitä voi tunnistaa oman persoonansa. Kokemisen tavasta ja kokemisen syvyydestä luodaan, jos luodaan.

Päähenkilö lähestyy kotitietä polkupyörällä. Talon julkisivu pihan ja kotitien ympärillä avautuu laidunmaina kotieläimineen. Pihapuut on kasvaneet ja varjot on pidentyneet. Lapset ovat kavereineen kesälaitumella pelloilla, rannassa, lähimetsikössä. Ilma on täynnä kesäkuun tyynen illansuun linnunlaulua ja kärpästen surinaa.

Sisätila rakentuu tulisijasta, pitkästä pöydästä ja penkeistä. Sisätila on tupa, josta ikkunat avautuvat eri ilmansuuntiin. Sisällä on vuorokausi. Sisällä on hetket ja kohtaamiset. Lämpö ja katse. Avoin ovi lähteä tai tulla. – Pelkään lukittuja ovia.

Puuhellan ääressä kohdataan. Ahvenet paistuvat voissa, perunat kiehuvat ja ruisleipäviipaleet yltävät matalan lautasen reunasta reunaan. Voi on leikattu pyötään savikulhoon. Lautaset on levitetty pitkälle pöydälle. Mies ja vaimo kohtaavat. Katseessa on suurta ymmärrystä. Hyvät sanat ovat hyvässä järjestyksessä. Sanoja on vähän, niin vähän, että niissä järjestyvät parhaat sanat parhaaseen järjestykseen. Kohtaaminen kuvataan elokuvakerronnalla. Kesäkuu.

Kodin henki rakentuu menneestä, tästä hetkestä, tulevasta. Vanhan talon henki huokuu tunteita, hiljaista tietoa, arvoja, käden taitoja. Kauneus kehittyy siitä miten näitä kaikkia on ymmärretty ja miten ne nyt tässä hetkessä ymmärretään ja miten hyvä vapautetaan. Miten avoin talon ovi on? Onko ilo ylinnä?

Yhä uudelleen samassa tilassa, hyvässä valossa tullaan, ollaan ja taas lähdetään. Elämä on sisältö. Tekniikka on väline. Tämmöisestä tiedän jotain. Kasvaminen kuvaamiseen on hidasta ja kipeää. Tärkeintä on ollut jäädä kasvamaan tähän maisemaan, suomalaisen kesän valoon.

Illalla taivas oli harmaana yllämme. Koko maailma satoi. Kukkaverhojen sisässä nukahdimme. Kello herätti. En antanut sen soida. En pelkää herätä varhain näihin valkeisiin aamuihin. Pois täkin untuvasta. Ikkunasta, yön jälkeen linnut nopeasti soittavat ääntään. lv

Langat. Langoilla, langoilta, langoille

Langat

Aina niitä väistelee kun kuvaa. Tolpatkin jöröttävät ja kiviröykkiö nousee niitten juurelle. Pilaavat rauhaa.

Langoilla, langoilta, langoille

Lankapuhelimella kulki tarpeellinen ääni. Yhteys puhelinlankaa pitkin. Niistä pakotettiin luopumaan. Numeron sai edelleen valita puhelinnumerokseen mutta langat jäivät tarpeettomina tolppiin ja talon eteläpäätyyn.

Langoilta langoille vedettiin sähkö kaikkeen kuuteen kesämökkiin peltojen läpi, rantakoivikon läpi Iiroonjärven vanhaan rantaan. Ei tiennyt edellinen sukupolvi, kun viattomasti myi tontin toisensa jälkeen kaupunkilaisten virkistykseksi. Sitä ei tiennyt, että Iiroon vanhaan maatilaan kohdistuva rasitus kestää iankaikkisesta iankaikkiseen. Peltotilkut muuttuvat leveiksi pientareiksi, kaivetuksi, tallatuksi ja hoidetuksi tieksi suurillekin koneille. Pellon halkaisee tie ja pellon alla menee kunnan vesijohto.

Ei tiennyt minunkaan sukupolveni. On omistettava auto, jos aikoo kohdata hiljaisuuden, luonnontilan ja kauneuden. Jonkun suojellun suon ja tummavetisen lammen luo löytää turverekkojen ja muutaman aukkohakkuun jälkeen. Pyörillä poljetut polut ovat muistissa, tai pilven päällä. Ihmiset ovat loppuun ajettuja ahneuden kuolemansynnin seurauksena.

Langoille pyrin kirjoittamalla Niskavuoren tähän aikaan. Kyyttökarjaa otin suojeluuni tunteakseni työn ja varhaisen valon. Sen iankkisen sanan että maa ei omistajaansa petä. Tarvitsen talon, pellot, pientareet, kotieläinten kauniit äänet ja raskaan työn jälkeen unet. Tarvitsen leivän ja sen tiedon miten kovan työn takana on hyvä terveellinen leipä. Teen työtä tavoittaakseni edellisen sukupolven arvot, omat juureni ja tämän talon perinteen viljellä maa karjan lannalla ja taistella vihollisia vastaan. Juolan juuret ja elämänlangan juuret ovat valkoiset. Ne näyttävät kauniilta mutta ne on aina uudelleen jaksettava tunnistaa ja repiä pois, juurineen kaikkineen. Ne ovat valkoisia valheita.

Asun tätä taloa, elän näiden seinien suojassa ja tämän talon henki on ottanut minut suojelukseensa. Mutta aina unessa, kun suljen oven ja astun ulkorappusille, eteeni avautuu lapsuuteni kodin piha korkealla mäellä kuusien ja mäntyjen ympäröimänä. Isän ja äidin raivaamat pellot ja kaikki rakennukset mäelle ja rinteeseen sijoiteltuina. Ja kaikki elämä.

– Kun tulit yöllä viereeni ja hyväilit, luulin makaavani lapsuuteni talon nurkalla. Ja tuolta ruispellon takaa näkyy naapurin kivinen navetta ja kuuset. Ja kun otit minua syliisi, näin että olen tässä. Vesi sataa suoraan ikkunoihin. Yöperhosia ei lentele. lv

Ketä mökeissä asui?

Silloinkaan en pysähtynyt kuvaamaan. Vaikka reppuhiihdossa pysähdyin, ja patikoidessa. Mutta autolla posotin aina vain. Tuttujen teiden varsilla yhden huoneen mökki siellä täällä jokaisena vuodenaikana. Voi. Koskaan en pysähtynyt. Luulin että ajan vielä rauhassa. En olisi matkalla minnekään. Tallentaisin kaiken ja kuvittelisin tunteet, joita mökin hellan ääressä on koettu. Tai kukkaverhojen sisässä kun on nukahdettu, unet.

Kuin korttitalo ennen sivujen ompelemista. Sellainen makasi tänä keväänä sulaneessa maassa, pienin niistä kaikista. Seinät oli päästetty vesikatosta vapaaksi eikä niitä oltu vielä kannettu pois. Voi. En pysähtynyt.

Nyt en löydä enää yhtään mökkiä. Ne on poltettu pois pilaamasta tienvarsinäkymiä. Miten ne tunteet?  Se rakentamisen aika ja hellät elämänalun tunteet? Ne kaikki jäivät jonona minun alitajuntaani ja luulen ne joskus kirjoittavani alkuperäisinä. Niitä kirjoitin jo. Kuvan muutin sanoiksi ja liikutuin. Liikutuin enempi, koska eläydyin enempi. Autot eivät kuulu joukkoon. Asiat ovat paljaina, tai ohuina, tai kiihkeinä. Olkoot kauniina hyvässä valossa.

Puolukkametsästä ajoin eilen. Lujaa ajoin. Oikealla puolella oli kaksi vihreää. Valloittava kuusen vihreys ja lehtipuiden kasvava vihreä. Klo oli 18.30 ja hartaat sävelet olivat alkamassa. Paitsi että autoradioni ei toimi. Eikä ole aikaa etsiä Yle Areenaa. Miksi en pysähtynyt? En pääse siitä kauniista illansuun valosta. Turha on mennä koskaan takaisin juuri samaan aikaan juuri siihen loivaan pitkään alamäkeen tavoittamaan mennyttä hetkeä. Sellaisena en enää tavoita. Vihreä lehahti ja jäi minuun.

Valokuvaajan osa on täyttyä tunteista ja antaa tunteet tyhjiin. Paljon otettuja kuvia. Parhaita kuvia ottamatta. Pitkiä kirjoitettuja rivejä. Sattumanvaraisuus ja ajankohtaisuus. Leivinuunissa on jo tuli. Sain uudet puolukat, pakko on paistaa kaalilaatikkoa ja ruismarjapuuroa. Syödä ja muistella. Ikivihreät kuuluu radiosta. Yhtä kuolemattomat kuin sielukin. Nokkosperhonen on supussa tapetissa Kuutti Lavosen Rakkauden haavoittama -grafiikan vieressä. Kissan juomakupissa oli edellinen näky. Oliko kissa tassullaan vahingoittanut? Vai perhonen siihen lehtänyt yksin vapaudesta?

Kukaan ei häiritse hiljaisuuttani. Paitsi minä. Työtä ei saa olla liikaa. Ei saa sotkea ajatuksiani. Olen niin kauan etsinyt. Monen huoneen kautta kulkenut, itseäni etsinyt. Nyt istuisin laavulla ja edessäni suorarunkoisten mäntyjen jälkeen on Kokkovalkeinen. Antaisin hämärän ja sumun peittää maisemaa. Siinä istuisin ja vähän kävelisin. En etsisi enää sieniä, en poimisi puolukoita, enkä ajaisi yhdenkään kohteen ohi. Olisi jo pimeä enkä näkisi täyttyä tunteista. Kaipuu on kuitenkin jakaa jotain asioita lähellä, vierelläsi.

Painoin nappia Lähetä

Se oli eilen. Mietin voinko lähteä kävelemään Arpaisten patikan 28 km, kun apurahahakemus on viittä vaille valmis. Sitten Paula Ollikainen ja Mika Salmi sopivasti olivat Paulan kotikonnuilla ja valmistelivat patikkaan lähtöä. -Minä lähden. Tämä ratkaisi. En hetkeäkään epäillyt jaksamista, vaikka edellisestä vastaavasta matkaasta oli ainakin 10 vuotta aikaa. Kysymykseni oli ainoastaan se, pääsenkö sen jälkeen heti kirjoittamaan hakemusta loppuun, vai puhunko tuttujen kanssa itseni kuolioon.

Hyvänen aika. Ajan kulua en tajunnut. Olin istunut koneen ääressä ilta seitsemästä yöllä kahteen. Siirtäisinkö napin painallusta vielä sunnuntaille. Viimeinen mahdollisuus. Pystynkö oleellisesti muuttamaan? Pystynkö pienellä fiksauksella kuitenkaan vaikuttamaan enää? Otanko riskin että sunnuntaina ei tule sähkökatkoa ja hermostuksissani sählään jotain?

Painoin pääni alas. Tuli kysymys näytölle, haluatko varmasti lähettää hakemuksen nyt? Silmäilin vielä tiivistelmää. Sillä hetkellä se tuntui liian ohuelle, mutta en ollut osannut tehdä parempaa. Osaisinko huomenna? En ehkä, tai en tiedä, mutta epävarmuus että kone ja lähetys on hyvässä iskussa teki minut epävarmaksi. Niin painoin Lähetä nappia ja ajattelin, että ei sitä huomisella paljoa muuteta. Minun on hyväksyttävä tosiasiat ja luotettava.

Nousin pöytäkoneen suuren näytön edestä pehmeältä tuolilta. En ollut muistanut, että takana oli yhtä monta tuntia istumista kuin oli päivällä kävelyä. Ankka-askelilla yritin päästä eteen päin. Voi minua poloista raukkaa. No huomenna ei ole huolta mistään, ei mistään.

Heti aamukahvilla aloin muistaa kaikkia hyviä sanoja, joita en ollut kirjoittanut: Mietin K-kirjaimella alkavia hyviä sanoja, minun työhöni sopivia. Ne oli kaikki varmaan unohtunut kirjoittaa: kohtuus, kunnioitus, kutsumus, kuritus, koettelemus, katumus, kuvauksellinen, kiitollinen. Ja sitten kävin sanaleikkiä K-kirjaimella alkavia vastakohtia edellisille sanoille: kilpailu, kiire, kateus, karvas, kiusaus, kiusaaminen, kidutus, kyinen.

No, sainpa alettua blogin kirjoittamisen työprosessista, jota varten apurahaa hain ja mainitsin, että alan kirjoittaa blogia. Tarvitsen tämän mahdollisuuden. Tarvitsen uuden päivän.