Leena Valkeus

Kun hiihdän

Ei minun pitänyt lähteä Motti Miljan lenkille. Oli ajettu latu ja ajattelin vähän matkaa seurata. Vaikea on kääntyä takaisin minun luonteella. No, kierretään sitten 18,5 kilometriä. Vapaapäivä keskiviikko. Helpommalla olisin päässyt, jos edellisen illan Soinin kuutamohiihdossa olisin jatkanut kierroksia Onnellisena hymyilin siellä korpikuusien suojassa tervapatojen, kuunvalon ja ehdottoman yksinäisyyden syleilyssä. Ajattelin, että käyn nopeasti kotona maksamassa katolle otsalampun valossa jääneen nuoren riuskan lumenpudottajan, ja heti palaan ladulle takaisin.

Jos kotiin menee, kotiin jää. Aamulla ajattelin korvata sen. Valo ei ollut minkään värinen. Tunnelmaa ei ollenkaan. Tervapadat tyhjinä laudan palasten päällä, lumesta tehdyn pienen tuulensuojan turvassa. Niin kauniisti kaikki oli laitettu kuutamohiihtoa varten. Illalla kaikki oli niin tunnelmallista. Padat olivat palaneet kuulakkaassa yössä. Ihmiset oli kodeissansa. Voi mikä sääli. Ehdotan, että meille, jotka uskomme kuun näyttäytyvän illan mittaan (otsalamppuja ei todellakaan tarvita kuutamohiihdossa), olisi lähtö vasta 21.00. Siis meille, hiljaisuudessa hiihtäville tulisieluille. Voisi hiihtää aina vaan, uusi kierros, ja taas. Henki liikkuu latujen yllä.

Taiteltu nenäliina oli taskussa. ei puhelinta. Olisin kuvannut Motti Miljan varrella kasvaneet kuuset. Kuin pylväät ne nousivat hiihtäjän katseella ylös taivaaseen. Sitten tuli levähdyspaikoilla merkintä 112 soitettaessa mikä on paikan koodi. Ketään ei näkynyt , ääntäkään ei kuulunut. Tein ainoat jäljet sauvojen kärjillä perinteisen ladun molemmin puolin. Ei ole juotavaa mukana. Nenän päähän nousevat tipat kuivaan taitetulla nenäliinalla. Eilen iltana tuli vähän verta niistämisen mukana. Kauhistus, jos täällä nenästä syöksyy tumman punainen hurme puhtaalle hangelle. Jos ei se loppuisi. Mistä saisin avun? Pahemmin ei käy kuin Luoja sallii. Sujakoin menemään ja ulkomuistista aloitin laulun Kuulkaa korpeimme kuiskintaa. Vesistöäkin näytti olevan hangen alla vasemmalla, mökki sen paljasti.

En lähtenyt ajattelemattomasti, vaan ajattelin lähteä kuitenkin. Ennalta ehkäisen kansan sairauksia. Ja itsensä pitäminen liikkuvana ja normaalipainoisena on kaikkein varmin suoja itsetunnolle. Onnelliset virneet ja viekkaat ajatukset korpikuusten suojissa vahvistavat kasvolihaksia, silmiä ja huulia. Vahvistavat jopa selkärankaa. Sitä ainoaa, joka tukee meidän olemuksemme terveyttä. Kun hiihdän, ajatuksia pilkahtelee. Tunteet ryöpsähtelevät rakastumisen mielettömyyttä. Elämän pituinen juoni iloon ja valoon ilmehtii. Usko on totta. Hiihdän aukaistua latua ja kovaa latupohjaa. Hapenottokyky huitoo hyvää lukemaa. Yskät ja nuhat happi hakkaa. Ja D- ja C -vitamiini. Huhuu, en usko muuhun.

Leuhkasti heitän ilmoille: en ota vastaan ketään vieraita hiihtolomallani. Tai siis, jos he suostuvat hiihtämään vähintään 20 kilometriä Soinilaisessa maisemassa minun kanssani. Sitten jopa savusauna voi lämmetä, tiedä vaikka jokaisena päivänä. Mistä tämä kumpuaa? Olen aina asunut mäkipaikoilla. Lapsuuskotini oli korkealla kalliolla. Juostiin navetan nurkkaan piiloon, kun isä huusi: ampu tulee, lapset piiloon nyt! Ammuttiin kallioon talon kaivoa ja likakaivoa. Mäki ylös, mäki alas kaikkina vuodenaikoina, Lisäksi lammashaka ja Hukkasen mäki. Voi hurjaa, mitkä ladut ja mikä vauhti. Kaatua ei saanut. Puut, kannot ja kivet pelottivat.

Sitten nuoruus Lahdessa, Salpausselällä. Vuosi Helsingissä oli ihanaa aikaa jugend asuntolassa, keskellä kaupunkia ja näyttelyitä, konsertteja, elokuvia. Linnanmäen ympärillä oleva pururata riitti luoksulenkkeihin. En muista hiihtäneeni Helsingissä. Korpilahti kaksi vuotta, Jyväskylä kolme vuotta. Kaikki tietävät mitkä maastot ja mäet. Sen jälkeen minut elämä viskasi Soiniin. Kuinka ollakaan, sopivasti Keski-Suomen rajalle. Lumen ja talven maahan ja Vuorenmaan ja Löytömäen väliin. Kävin sitten vielä pitkät viikonloput olemassa Jyväskylässä latujen, järvien, mäkien ja avannon maisemissa Nurmelan puolimatkan kodissa. Tein maisterin tutkinnon ja Valkeus asui yksikössä tehdessään päihdetyön ammattitutkintoa. Hip hurraa tätä elämää. Nyt on hiihtoloma ja lunta ja aurinko.

Luulin käväiseväni nopeasti Helsingissä loman aluksi moikkaamassa perheväkeä. Pelko siitä, jos tilanne pahenee, ettei pääsiäisenäkään nähdä. Viime vuoden pääsiäisen aikana Uudenmaan sulku oli kova isku kauan odotettuun yhteiseen juhla-aikaan. Kyytön paisti oli viime yön rautapadassa miedossa lämmössä. Keittiö sipisiisti. Kylmäkallet jäädytetty ja suuri pakastelaatikko otettu jo tuulettumaan. Tankki täynnä, lasinpesuneste ja öljy täytetty ja mukanakin. Varalta. Olin lähdössä. Luulin, että lähden. Olin kuitenkin kysynyt viisautta ja johdatusta, että lähden vai en lähde. En lähde! Ei siellä uskalleta ottaa vastaan Soinin puhdasta pulmusta. Ettei ole paineita puolin ja toisin. Muunnos on siellä lähellä. Päiväkodit lähes tyhjät. Lapset altistuneina mutta terveinä kotona. Miten kukaan kestää tätä? Miten kukaan kestää tätä? Miten kukaan kestää tätä? Miten kukaan kestää?

Lähden hiihtämään kiltisti Soinin laduille. En uhoa, en uhmaa, en itke, en naura. Hymyilen auringolle tietenkin. lv

Kohtuus kaikessa

Yhtään en muista mistä olin ajatellut aloittaa. Merkintöjä en tehnyt mutta monia aloituksia olen mielessäni käynyt. Otan esimerkiksi lauseet: Paljon valoa on valkoinen, vähän valoa on harmaa.

Kun ajoin Ähtäriin perjantaina päivällä, satoi lunta. Menin tästä suoraan pienempiä teitä. Kaikki tiet oli hyvin aurattuja ja hiljaisia, oli vaikea eroittaa taivaan ja maan rajaa, tietä ja penkkoja. Sitten valkoisessa maailmassa, avohakkuun suoralla, lenteli valkoinen lintu, riekko, kaarrellen oikealta vasemmalle, vasemmalta oikealle muutaman kerran ja hävisi sitten kauemmas pois.

Lauantaiaamuna kuuntelin kahvia juodessani ja hiljaa miettiessäni Eva Tigerstedtin klassisen musiikin ohjelmaa Utelias äänimatkailija: Vettä vaan. Hän puhui lumesta ja sen olomuodoista ja veden kaikista olomuodoista. Sitten kuulin lauseet: Paljon valoa on valkoista. Vähän valoa on harmaata. Hetkinen, tuohon tartun. Olenhan valon lapsi. Marras-joulukuussa olen kuollut valon puuttuessa. Valkoinen taulu eilen edessäni ja nuo sanat saivat mielen kiinnittymään asiaan miten vaikeaa on opttaa oppilaille valon merkitys huoneissa, esineissä, ihmisen kasvoissa, missään. -Jättäkää paperin valkoista mieluummin valoksi kuin teette harmaata lyijykynää kaikkialle ja jos vielä sormella levitätte, apua!

En halua olla harmaa ihminen. Harmaa on minulle kaunis vain lampaan villalangassa. Mutta jos joku sekoittaa harmaan vaalentamalla valmismustaa valkoisella, niin silloin pysäytän: Seis! Ei tuota jaksa katsoa. Siinä ei ole mitään katsottavaa eikä välity elämä. Tiedättehän että kalliokin elää valon voimasta. Ei sitä noin maalata. Miksi naisen hiukset maalaatte ruman ruskealla. Siksihän naiset värjäävät hiuksiaan, etteivät ne olisi harmaat tai hölynpölyn väriset. Keventäkää pensseliä, ottakaa suortuvat, uskokaa että hiuksia on enemmän kuin vieri vieressä yksi hius. Tai tönkkö ruskea läjä.

Vasta myöhään aikuisiällä olen itsekin oppinut jotain valon ja varjon aikaansaamiseksi komeasti. Vaistonvaraisesti valo vain on minua ohjaillut ja käskenyt tarttumaan kameraan tajuten että hetki häviää, älä viivyttele, taivas määrä varjojen pituudet. Niin, taivas! -Onko Jumala silloin paljon meidän kanssa kun taivaalla on paljon värejä, kysyi 5-vuotias lapseni, kun kävelimme usein ulkona ihastellen kaikkea maalaismaiseman hiljaisuudessa.

-Noinko sinä ajattelet, mielenkiintoista, vastasin lapsen kysymykseen ja yhdessä kävelimme hiekkatietä. Sitten lapsi jatkoi: ”Taivasta ei kukaan voi jakaa. Se kuuluu kaikille. Ihmiset ovat tarkkoja rantaviivastaan missä raja menee. Ihmiset riitelevät maan rajoista senttimetrin tarkkuudella mikä kuuluu omaan tonttiin. Mutta taivasta ei voi kukaan jakaa eikä sitä voi kukaan omistaa vain itselleen.”

En milloinkaan unohda tuota kesäillan hetkeä. Tiedän vain että on asioita joihin ei voi vastata lapselle, että se on niin tain näin. Voi vain jäädä yhdessä ihmettelemään. Puhuin paljon luonnosta heille. Puhuin mitä mistäkin seuraa ja että luonnosta voi oppia kaikkia asioita elämää varten. Lapseni näkivät tuskani turvesoiden lohduttomasta ruskeasta pölystä järven yllä kuuman heinäkuun uintiaikaan. He kuulivat kun sanoin että revityiltä soilta on tullut hillalutikka mansikoihin. Yhdessä niitä tuhosimme mansikan lehdiltä kukinnan aikaan. He kuulivat myöhemmin kun sanoin että kaikki minun marjametsäni ja suppismetsä on hakattu avohakkuulla enkä tiedä uusia paikkoja. On pintamaakin rikottu.

Nyt on puhuttu paljon soiden merkityksestä, aarniometsien merkityksestä, meriveden lämpiämisestä, jäälohkareen liikkuessa ja sulaessa ja vaikka mistä. Nyt pysäytetään elinkeino suolla, kun kaikki on revitty jo puoleen väliin. Ihmiset velkaantuvat, kun työt loppuvat ja kalusto on ensin käsketty hankkimaan ja nyt kaikki seis! Lyhytnäköistä on johtaminen, joka on maasta vieraantunut. Lyhytnäköistä ja turhaa on politiikka. Järjetöntä suorastaan poukkoilun kanssa, kun ei oteta selvää ja päätetään, käsketään, vaaditaan ja sitten kaikki lopetetaan hetkessä. Ei noin ole tarkoitettu ihmisen ja luonnon kanssa pelattavan. Nämä kaikki luontoon kohdistuvat rasitukset olisi maalaisärjellä pitänyt tajuta, että enempää ei voi ottaa mitä luonto antaa.

Ennalta ehkäisevä on mielekkäämpää kuin tilanteiden korjaaminen jälkikäteen. Minkä takia peruskoulussa ei opeteta ihmistä ajattelemaan mitä mistäkin seuraa? Miksi ei ole käytännön filosofiaa oppituntina? Miksi ei sanota suoraan, että elämä on kovaa kun vastoinkäymiset ovat jokaisen kohdalla osa elämää. Ja vastoinkäymisten läpi on mentävä. Elämä jatkuu. Pienillä teoilla on merkitys. Talkoita tarvitaan silloin kun on paljon asioita rikki ja ihmiset nääntyvät ja luonto huokaa tuskissaan. Politiikka on turhaa. Pienissä ja nuorissa on mahdollisuus.

Taivasta kun tähyän, ajattelen, että meidän sukupolvi on sotkenut luonnon noinkin pahoin. Ahneus ja raha edellä on elämää eletty. Armahda meitä! Entäpä jos olemme tämän velkaa lapsille ja lastenlapsille? Mutta ei tässä vielä kaikki. Jospa lapsenlapsemme tulevat kysymään meiltä toisenkin asian perään: Miksi kristinusko kulttuurimme juurena jätettiin opettamatta? Miksi ei annettu vaihtoehtona rakentaa arvomaailmaa sille perustalle joka on aiemmin ollut mahdollisuutena? Että on saanut kunnon tietoa Raamatun kertomuksista koulun uskontotunnilla. Niissä kun hyvä saa palkkansa ja paha saa palkkansa. Sillä alueella lapset ymmärtävät mikä kannatta. Hyvä ja oikea kannattaa. Mitä me siihen vastaamme? lv

Kun kuuntelen

Olin koulutuksessa etänä. Olin kuunnellut itseäni viimeisen vuoden aikana. Päättelin, että en ota käyttöön elämäni aikana G-Suitetiliä enkä opettele Classroomia tai Peda.net. Olen vain käsinkirjoituksen kannalla. Ja paperin ja paperikuvien ja taidepostikorttien ikuinen hypistelijä. Valinnaisryhmien kuvataiteen 8. ja 9. luokan kanssa olin onnistunut selviämään Wilma, Google, tekstiviestit, sähköposti ja WhatsApp apunani. Olihan kyse ryhmistä, joissa opetukseen kuuluu myös tietoa taiteesta ja taideilmiöistä ja tehdä jollain tekniikalla taidejäljennös. Niinpä tehtävän anto ja vuorovaikutus saattoi ulottua lyhyeksi jääneenä etäopetusjaksona noin.

Kansalaisopiston taiteen valmentavassa ja taiteen perusopetus ryhmissä olen opettamassa tänä lukuvuonna, pitkästä aikaa. Siksi jouduin koulutukseen eilen perjantaina keskellä päivää. Leivinuunin pelti unohtui laittaa kiinni ja oli tuhkat vaan, kun koulutus loppui ja oli tarkoitus tehdä uuniin vielä jotain jouluksi. Taas kuuntelin itseäni, että en opi mitään, ellen paneudu täysillä ja ota heti taitoa jatkuvaan käyttööni. Että kannattaako ajaa itsensä koulun penkille vielä kuuntelemaan ja yrittämään. Onko pakko?

Koulutus vaikutti mielenkiintoiselta. Oli selkeäsanainen ja kiireetön opettaja. Ja kun kuuntelin itseäni, niin kuuntelin opetettavia samalla ja tehtävääni taidekasvattajana. Eihän keinoista voi tinkiä. Sitäpaitsi tämänkaltainen on tulevaisuus, ei vain tämä vuosi. Sitä paitsi kun ei tarvitse pitää kuria, niin jää aikaa rakastaa oppilaita enemmän. Ja saa olla kotona. Kaikki saavat olla kotona eikä pimeillä liukkailla teillä kulkemassa kouluun ja kotiin. Ja sitten kun saa nähdä oppilaiden urheat viivat, värit, rytmit ja tarinat ruudulla, niin onhan se palkitsevaa.

Lauantaiaamuna olin aikonut kirjoittaa aiheesta ”Kun kuuntelen” ihan jotain muuta. Sitten sain kuvan puhelimeen, jossa 4-vuotias lapsen lapsi oli Helsingissä kuvataidekoulussa etänä. Ensimmäinen kerta oli tänä lauantaina. Liikutuin kuvasta, kun näin miten keskittyneesti lapsi istui läppärin näyttö pöydällä auki ja yhteys oli muodostettu opettajan ja oppilaiden kanssa. Sain vielä kuvan, joissa hän näytti piirrostaan näyttöön päin. Ymmärsin, että pienille oppilaille virtuaalinen opetus on ihan normaali tila. Nyt kuuntelin itseäni. Haluan tavoittaa lapsen, tässä ajassa näillä keinoilla, minä haluan opettaa taidekasvatusta ja olla vuorovaikutuksessa etänä.

Niin löysin taas itsestäni elinikäisen oppilaan. Tämän 4-vuotiaan äiti, esikoiseni, kulki pienestä pitäen innokkaasti kanssani taidenäyttelyissä ja kävi kuvataidekoulun. Hän oli jo aikuinen, kun kiersimme yhdessä Helsingissä taidenäyttelyitä. Hän sanoi, että mennään Tennispalatsiin (nykyinen HAM), siellä on suuri näyttely japanilaisesta mangasta. – Ei se minua kiinnosta yhtään, sanoin. -Äiti, se kuuluu sun opetukseen. Nuoria kiinnostaa manga. Sun täytyy perehtyä siihen ja ymmärtää heitä ja se,mistä he ovat kiinnostuneet.

Niin mentiin, oltiin kauan, näyttely oli laaja ja tyttäreni kuljetti minua mukanaan tottuneesti. Muutaman viikon kuluttua luokkaani tuli harjoittelijaksi taideopintoja aloittanut nuori. Hän teki monenlaisia töitä itse. Tavoitti myös ne oppilaat, jotka olivat henkeen ja vereen mangatyyliä. Iloitsin että saatoin hakea kirjastosta aiheeseen sopivia kirjoja, Kiasmassa käydessäni jopa ostin koulun kirjastoon pari kirjaa. Tiesin, miten tärkeää oli kuunnella nuoria ja vaeltaa ajassa. Paljon ajattelen ja paljon puhun ja paljon toimin ja melkein kaikesta selviän. Mutta voin tunnustaa, että lasten ja nuorten kuunteleminen on avartanut eniten ymmärrystäni. Vahva ennakkoasenteeni onkin yks kaks ollut helppo pudottaa pois. Toinen tyttäristäni kysyi joskus nuoruusvuosinaan: -Äiti, oletko ihan varma, että olet oikeassa noissa sun taiteeseen liittyvissä mielipiteissäsi? Mietin hetken ja sanoin: -Olen. Hän pyysi perustelemaan. Perusteluni oli, että olen niin monista nousevista taiteiljoista tiennyt tyylistä, kuka nousee ja voittaa kisoja tai löytää uransa taiteessa. Siihen aikaan Ars Fennican voittajat satuin arvaamaan ja jollain aistillani kuuntelin millainen aika on nyt meneillään. Ja kyllä äänestykseni 2019 Ragnar Kjartanssonin kohdalla onnistui helposti ja taiteilijan näyttely Kiasman 5. kerroksessa vuosi sitten nosti kävijäluvut helposti. Samoin kuin Amos Rexin avausnäyttely. Huikeat videot ja musiikit oli molemmissa. Kyllä jos voit mennä lasten kanssa näyttelyyn ja kokea sen yhdessä, niin – kuuntelen taas itseäni ja reagointiani, ja kysyn: tarvitaanko muuta?

Lapsuus katoaa, mutta ei koskaan lapsi. (Elmer Diktonius)

Rakkauden ensimmäinen velvollisuus on osata kuunnella. (Paul Tillich)

Aito rakkaus on jatkuvaa itsekasvatusta. (M.Scott Peck) lv

Jos kuolemaa ei olisi, horisontti olisi erilainen

Olen aina ajatellut paljon kuolemaa. Joka päivä lapsesta lähtien. Vaikka olen iloinen ja elämää täynnä, niin silti mietin miten mahdoton asia kuolema on. Se on vihollinen. Ehkä se tulee iankaikkisuus sanasta. Lapsena sanoin äidille kerran, että miten pitkä aika on iankaikkisesta iankaikkiseen? -Et saa miettiä tuollaisia, hän vastasi. Lause iankaikkisesta iankaikkiseen pyöritti päätäni melkein hulluuden partaalle. Mutta nyt ajattelen vain ilman mahdottomuutta.

Tänään oli harvinaisen hyvä saarna Yle Radio 1 jumalanpalveluksessa. Jäi mieleeni lause, että ei ne pahat teot, joita teemme joka tapauksessa, vaan ne hyvät teot, jotka usein jätämme tekemättä. Hyvillä teoilla tasaisimme vaakaa. Onhan tämän sunnuntain teksti viiltävä Jeesuksen opetus: ”Minkä olette jättäneet tekemättä yhdelle minun vähimmistäni, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.” Ja siis kuulumme vuohien laumaan. Se oli mielenkiintoinen saarna pitkästä aikaa. En kääntänyt kanavaa.

Viisaus ja filosofia kiinnostaa. Viisas vaeltaminen on sitä että osaa laskea päivänsä oikein. Eli siis kantaa mukanaan ajatusta että kuka tahansa meistä voi kuolla millä hetkellä tahansa. Ja mitä se kuoleminen on? Mikä meissä kuolee? Kun tuntuu, että ajatukset ei kuole. Ne täyttävät päivän aina aamusta iltaan. Että malttaako sitä olla kuolleena? Ja mihin asentoon katse ja ilme jää? Mitä muut ajattelevat ja mitä kuolemassa oikeasti tapahtuu? Varmaan luulen, että ennakoin siksi, ettei kuolema pääsisi yllättämään. Mitä on voittaa kuolema? Kuolla itselleen ja antaa hyvän ja oikean kasvaa. Se varmaan helpottaisi, jos ei vihaisi eikä turhautuneena heti kiroilisi. Mistä lienee tullut kiroilu mukaani? Ei ainakaan lapsuuskodista. Luultavasti tässä talossa on ollut aina liian paljon työtä. Raskasta työtä ja raskasta elämää. Se on kiroiluttanut. On tietty hauskaakin ollut ja rentoa ja paljon luovaa tilaa mutta työtä ja huolta on ollut liikaa. Se on selvä se. On sattunut milloin mihinkin mutta periksi ei ole voinut antaa. Jos olisin syntynyt selkeämmin taiteilijaksi, niin olisi osannut valita vähemmän työtä ja ehkä täsmällisempää etenemistä. Aikaisemmin olen jo todennut, että en uskalla vanheta ilman taiteita. Se se on. Taiteen tekemisessä kuollaan luonnollisesti. Luominen on kuolemista. Tämä oma elämä, kaikki tunteet! Se on nyt luotava uuteen muotoon rakkaudessa. Vailla kipua?

Horisontti on merellä suora. Muualla sitä hämärtää mäet, vuoret, puut, ja kulttuuri. Lapsena yläkerran kamarin ikkunasta näkyi Tuusmäki sinisenä metsänä, Joku näkötornikin siellä niin kuin olisi näkynyt. Pakkasten aikaan Hilda Purhonen tuli kävellen tyrystensä kanssa soiden ja metsien poikki etsimään ruokaa ja yösijaa. Se oli suuri tuntematon maailma meille lapsille. Kiinnosti kovasti miten monet villahousut Hilta Purhosella oli, että hän tarkeni. Millaista oli olla koditon, perheetön? Vuodesta toiseen saimme hänet kotiimme ja mielikuvituksessamme jatkoimme hänen mukanaan seuraavaan taloon ja seuraavaan. Oli toisiakin kulkijoita. Nahkojen ostaja ja nahkakauppias kuljetti pyöränsä päällä rullalle käärityt eläinten nahkat. Tinuri viipyi useamman päivän kippojen ja pannujen käyttökuntoon saattamisessa. Aili Halonen viipyi ainakin kerran viikon ja ompeli meille tytöille viininpunaiset pliseeratut mekot koulun kuusijuhliin. Hän oli tuttava Savonlinnasta. Muutoin kylällä asuva Nelma ompeli kaikki vaatteet, paitsi joulupaketissa tuli kaunis flanellinen yöpuku, mikä oli äidin salaa ompelema pienille tytöilleen.

Tämä on ollut minun arjen horisontti elämään ja kuolemaan. Sunnuntait olivat pyhitetyt Jumalalle ja lähimmäisille. Ne olivat huolettomia ja rakkaita lepopäiviä ja yhteyden päiviä. Kuolemakaan ei pelottanut. Olen hukannut sunnuntait tekemiselle. Olen pois poikennut kymmenen käskyn tieltä, oikealta tieltä. Liikkeen ja levon rytmi on hämärtynyt. Ennen nukkumaan menoa puen takin ja menen haukkaamaan happea. Keskellä hiljentynyttä pihaa tähtitaivaan alla hengitän ja venyttelen jäseniä. Kuuntelen onko eläimillä kaikki hyvin, vai kuuluuko mitään? Silloin kiitän tästä mielettömästä ja kauniista maailmasta ja pyydän, että me ymmärtäisimme. lv

Kun ajattelen

Ajattelun keskeyttää lehmän ammuminen laitumella lähellä taloa. Hiljaisuus on ehto. Siis lähden heti ulos. Vien jauhoja, seleeniä ja kivennäistä kahdessa sangossa. Teen niistä rimpsun puhtaalle ja nurmesta kalutulle kohdalle keskilaidunta, että kaikki emot vasikoineen ehtivät samaan aikaa syömään haluttua herkkua. Ja sitten kuulen nuoren kukon kiekuvan ensimmäistä kertaa. Isännän kanssa keskustelimme taannoin, kumpi tästä nuorikosta kasvaa, kana vai kukko. -Olemus on kanan olemus selvästi, hän sanoi. Minä sanoin, että heltta oli jo pienenä suurempi kuin kananpojilla ja jalat korkeammat kuin kanalla. Nyt saatoin ilmoittaa varmuuden, että se kiekui tosi kauniilla äänellä yhtä nuottia koko ajan, opetteli sitä kukkoa itsessään.

Kun ajattelen, radio voi olla auki, jos on neutraali tosi häiritsemätön ääni ja asia oikeahenkinen. Henki on asia josta harvoin puhutaan. Hengen ajattelu on osa ajattelua. Se tarkoittaa hiljentymisestä nousevaa elämän ja itsensä tutkistelua ja arviointia. Kuulijan kunnioittamista. Olen muodostanut varman mielipiteen, että henki on enemmän kuin ruumis. (tai sisäistänyt tämän vanhan filosofisen näkemyksen). Myös sen, että hengetöntä taidetta ei kannata katsoa eikä kuunnella eikä lukea.

Mitä se henki on? Se on kohtaamista ja minäkeskeisyydestä tai materiaalisesta ylivallasta vapaata. Liikaa tekniikkaan tukeutuminen on myös hengetöntä yritystä tehdä hyperhyvää ja egoa pönkittävää taidetta, siis huipulle ja vain huippua. Kohtuus on hyve. Se, että riittää. Milloin riittää? Silloin kun kaikki lähtee hiljaisesta nöyryydestä, että voisinpa olla väline, jonka kautta asiat koskettavat, ne asiat, joita koen omaksi kutsumuksekseni tehdä. Minulle kaikki se pukeutuu hiljaiseen rukouksen henkeen, että emme turhaan lähtisi. Osaisimme jäädä, jos emme ole valmiita kohtaamaan hengetöntä tuulta.

Sinun ei tarvitse lähteä huoneestasi. Istu pöytäsi ääressä ja kuuntele. Äläkä edes kuuntele, odota vain. Äläkä edes odota, ole vain hiljaa ja itseksesi. Maailma tarjoutuu itse sinulle paljastettavaksi. Tämän Franz Kafkan mietelmän kirjoitin jo aiemmin kesällä Facebook päivitykseeni. Ja jatkoksi kirjoitan Jane Austenia: Miks ei nauttisi elämästä heti? Miten usein onnen tuhoaakaan tyhjänpäiväinen valmistautuminen.

Usein parhaat hetket ystävien kanssa toteutuvat ennalta suunnittelematta iloisena yhdessäolona, ja niissä on elämisen tuike. Elämän herkkien vivahteiden varassa pääsee eteen päin. Jos radiosta kuuluu kertaakaan juurikin näin, tai kyllä vain, tai itseasiassa, tai härdelli, tai kaikkia hienoja viestinnän nimiä, niin ajattelija uskaltaa juosta sulkemaan radion. Ja asiat nytkähtävät. Olen edelleen vahvasti tätä mieltä, että kulkusten kilinää, tekemällä tehtyä ja ihmisen tai eläimen ruumiista puristettua on paljon.

Ajoin Ford Transitilla Helsinkiin. Sieltä yleisillä aikanaan Tammisaareen ja takaisin ja sitten taas paketilla Helsingistä Lahteen ja seuraavana päivänä tänne kotiin Soiniin. Kaunis ruska oli lähtiessäni jäänyt taakseni. Autossani ei toimi radio. En kuuntele kuulokkeilla mitään, en edes hyvää. Minä näillä matkoilla keskityn ajamiseen, äänien, liikkeiden ja värien seuraamisella. Mielestäni olen aika hyvä kuski kesäkelillä ja päiväsaikaan. Nyt on ollut tilaisuus suunnitella matka niin, että on hyvin nukuttu yö takana. Kyytiin valtava kylmälaatikko täynnä marjoja, omenamehua, lihaa ja juureen leivottua täyttä ruisleipää. Ja aamulla uunista otettu iso pata paistettua kyytön paistia, uuniomenia ja uunijuureksia. Luomuperunoita pussissa ja aamulla puusta haettuja kotiomenia ja tietty pari kimppua kukkia, niitä syksyn viimeisiä mutta kauniita. Ajan Tikkurilan rampin kautta Puistolaan. Matka ilman ruuhkia (molempiin suuntiin), lujaa ja pysähtymättä.

Mitä mietin kun kotini jätin pitkästä aikaa? Mietin kun kuvataidekoulussa ekaluokan tyttö oli samalla viikolla todennut, että kun olet jo noin vanha, niin miksi et jää jo eläkkeelle. Siinä hetkessä näin lastenlapsia hoitavan isoäitinsä pohdinnan ääneen. Vastasin kohteliaasti hymyillen, että en tiedä. Jotkut jäävät jo nuorina eläkkeelle, eivät jaksa, ja jotkus jaksavat aina, jotkut eivät vanhene. Terveys on tärkeä asia. Ja yksilöllisyys, kuten teidän kuvataidetöissäkin on jokaisella oman laisensa tapa tehdä viiva ja ajatella. Se erilaisuus, ymmärrettekö, se yksilöllisyys ulottuu kaikkeen elämässä.

Ajaessani täydensin ajatteluani moisesta, että jos pystyn ajamaan 100-120 aina kun mahdollista ja vielä rakastan nopeita ja taitavia kuskeja, en todella ole valmis viettämään eläkepäiviä. Ja tulomatkalla pysähdyin juuri siihen kohtaan, missä mennessäni ennen Multiaa ihailin kiitävän auton ikkunasta pientä vihreää peltoa, jonka ympäröi täysin keltaiset puut kaikkialta. Kätkin sen mieleeni. Ja nyt, kun edessäni auto ajoi alle 100, minulla oli aikaa pysähtyä heti bussipysäkin kulmaan ja ottaa takakontista kameralaukku ja lähteä kuvaamaan tuo kaikki. Vain kolme haapaa oli varisuttanut lehtiään viikonlopun aikana. Sain yltäkylläisen hetken, vaikka ne ohittamani pari hidasta autoa ajoivat nyt ohi, viivyin maisemassa sen aikaa, että Soini vasemmalle 34 km oli yksin ajettavaa ja vain eläinten liikkumista tarkkailevaa. Ja tietty se sama hiljainen rukous, joka kulkee aina mukanani: etten aiheuttaisi kenellekään mitään kipua, vammaa tai kolaria tällä omalla tavallani elää elämää. Vielä kertaan, en uhmaa enkä kehu, vaan olen tällainen. Tähän asti varjeltunut ja Herra tietää miten kestäisin, jos todella pahaa aiheuttaisin. Mutta olen opetettu hyvin siihen, että jos et pysty pitämään vauhtia yllä ja keräät taaksesi ammattikuskeja, rekkoja, niin mene sivuun ja anna tietä. Tai jos edessäsi ajaa traktori, älä ikinä ohita sitä, ellet ole varma, että vasemmalle ei ole risteyksiä. En totta vie tee sitä.

Nyt käytäntö kutsuu taas. Vielä kirjoitan yhden asian Helsingistä. Sain lukea lauantaina rauhassa Helsingin Sanomat paperisena ja juoda hyvää cafe Parisien. Eritisesti lehdessä minua kosketti Linda Liukas sekä kuvana, tekstinä että ajatuksena. Se oli tervehenkinen ja mieleenpainuva. Kun joku korostaa leikin merkitystä ja lapsen löytämistä, sen, joka meissä asuu ja elossa meitä pitää, niin ne ihmiset ovat minun ihmisiä. Sitä on myös kuolematon Astrid Lindgren. Eläköön ajattelu, pysähtyminen ja rohkeus. Ja tylsillä teillä nopea eteneminen.

Edellisen kirjoitukseni jälkeen otsikolla Kun kuljen on syntynyt pieneen kyyttökarjaani jo seitsemän vasikkaa. Nyt ne pinkovat laitumella niin lujaa porukassa, että rakastavat emot eivät perässä pysy. Utaret hölskyen ne rientävät perään ja ynisevät emon hiljaista kutsua. Onhan se kamalaa, kun käsi eroaa lapsen kädestä eikä tiedä mitä tapahtuu. Koko ajan saan uutta tietoa emojen erilaisuudesta, vaikka ne tuntuvat ensin aika samanlaisilta. Tarvitsen aamut ja aamupäivät. Mutta en ole oppinut, että kun menen ruokkimaan lehmiä laitumelle, täytyy olla kameralaukku mukana. Aina. Silloin vasikat yltyvät koko kentän valtaamana juoksukisaan.

Seuraavan lehmävasikan nimi on Aina. Kolme emää vielä kantaa. Sonnivasikka olisi Pellervo tai Katajapuu tai Lepikko. Kyllä Lepikko voi olla myös lehmävasikan nimi, jos syntyy useampi kuin Aina. Valtava määrä hiljaista tietoa tarvitaan lyhytelokuvaan, dokumenttielokuvaan, kirjaan, elokuvaan. Sitä olen nyt ajatellut ja vähän muistiin merkinnyt kuvin ja rivein. Ja mitä vanhuuteen tulee, tai vanhenemiseen, niin olen kokonaisen aikuisiän sanonut, että en uskalla vanheta ilman taidetta ja kulttuuria. En. Sitten eläkkeellä minun on pakko alkaa kokopäiväiseksi taiteilijaksi. Muuten en uskalla olla elossa. lv

Kun kuljen

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on dsc_2812.jpg

Koko korona kevään, koko kesän ja tämän alkavan komean syksyn ja sateiden ajan olen kirjoittanut. Kulkenut luontopolkuja, pientareita ja ajatusta. Ajatusta vain. Niistä kaikki ovat unohtuneet. Patsi eilinen ja tämä aamu. Mutta aikaa ovat täyttäneet jo viralliset, ei luovat asiat. Vasikan syntymä nautarekisteriin. Fabaan puhelu, että kesällä tilaamani korvamerkit eivät ole tulleet, rekisteröintikortit kyllä. Ja kuvataidekoulun kokoontumiskerroista matkalaskut. Niin ja tämän viikon opetuksesta tuntipäiväkirjatkin oli tekemättä.

Nyt. Tähti oli kaunein vasikka viisi vuotta sitten. Tähti teki nyt kolmannen vasikan. Se oli 15.9. aamulla valmiina juoksemassa emon perässä rantakoivikossa. Annoin nimen Malva. Mutta tätäkään vasikkaa, pientä kaunista Malvaa, Tähti ei imetä. Toisin kuin edellisten kanssa, nyt sentään hoitaa, kutsuu, neuvoo laitumen rajat ja ikävöi lähelleen. Utareissa on maitoa ja tissit tummana turpeesta on merkki siitä, että vasikka ei ole saanut yhtään maitoa.

Olin päättänyt, että en ala ruokkimaan. Jos emo ei ymmärrä, niin olkoon, kuolkoon sitten ja itkeköön vasikkaansa. Mutta miten tämä tarina jatkuu? Eilen illalla etsin tilalta ternimaitoa ja sain muutaman litran pakasteesta. Tuttipullot löysin heti. Pimeässä ja lämpimässä myöhäisillassa, tai oikeammin yöllä, kuitenkin päätin lähteä. Kuljin laitumen puhelimen taskulampun valossa. Kiersin lämpimät maitopullot taskuissani metsän reunaan asti mutta missään ei näkynyt silmien kiiltoa. Kaikki nukkuivat jossain metsikön mutkassa enkä voinut mennä häiritsemään. Uskoin vasikan heidän huomaansa ja toivoin ja rukoilin että emo siinä ryhmässä ymmärtäisi ohjata vasikan tissille eikä nostaisi koipeaan enää maitoa ahnaasti hamuavalle, elämän voimaa täynnä olevalle lapselleen. Tähdet ja hiljaisuus oli unohtumatonta.

Tänä aamuna näin metsikön reunassa valkoisen emon mutta en vasikkaa. Onko vasikka kuollut? Kuitenkin emo malttoi olla laumasta erillään ja kaikin tavoin yritti kutsua pikkuista. Lämpimät maitopullot toppatakin taskuissa harpoin. Näin maan povessa syvennyksen ja siinä nukkuvan vasikan, joka näytti kuitenkin heti elonmerkkejä ja nousi emon perään. Nappasin otteeseen ja sormien avulla ohjasin tutin sen suuhun. Heti osasi imeä, joi toisenkin putelin yhteen kyytiin ja sitten juosta kilkatti emon ohjauksessa tihkusateessa toisten luo, litjuisen tarhan läpi navetan kuivalle maaperälle.

Miten minun nyt käy? Lämmitän lisää maitoa. Vasikan on saatava sitä niin paljon kuin jaksaa juoda, että suolisto puhdistuu. Vasikka yrittää perässäni lähteä mutta juoksen navetasta nopeasti ja emo ehtii kyllä siihen hetkeen ynisemään kauniisti. Vasikka menee etujalkojen luo koska emo ei hyväksy tissille menoa. Miten voin jättää tämän? Mietin vaihtoehtoja. Ostomaidolla ruokkiminen tulee kalliiksi. Pian poikivat yhdeksän muuta lehmää. Tämän Malvan osa on oppia varastamaan maitoa toisilta. Onhan emo kuitenkin turva ja puolustaja. Vai annanko vasikan lemmikiksi tilalle, jossa nuoret mielellään ruokkisivat ja kutsuisivat kavereitaan hoitamaan ja ruokkimaan. Vai kiinnyinkö jo emon vaistolla vastuuseen? Miten sitkeän pienen elämän voi jättää, pettää, hyljätä, antaa, unohtaa? Minä itken emon itkua.

Yritän löytää kaikki ne muut tehtävät mitkä ovat juoksuttaneet viime aikoina ajatustani elämästä. Pitäneet yllä ideoita ja uskoa, että hyvä toteutuu ajallaan. Tartun viime viikolla kuvaamiini valokuviin Iiroonrannan teatterin kahdesta uudesta kasvosta. Tehdään komeat sivut Fb alustalle ja tarkka ohjelmisto ajoissa. Kevääseen ei jätetä mitään. Nyt on aika toimia. Tapahtumia on opittava ajoissa mainostamaan ja kuvat eivät synny esitystilanteista vaan kulisseissa, omalla, sille varatulla ajalla. Puhallan hartaasti taivaalle päin. Kuivaan kyyneleet. Otan vuorokauden lisäaikaa. Sen verran voin pientä vasikkaa pullolla ruokkia ja kysellä samalla uutta kotia ja oikeaa osoitetta asialle.

Kun kuljen, koen. Kun kuljen, ajattelen. Kun kuljen, elän. Kun kuljen, näen. Viimeinen vaaleanpunainen malva kukkii korkeana. Kuumassa keväässä ainoa itänyt asterin taimi on haaronut penkin reunassa suureksi. Vasta keskimmäinen violetin punainen kukka komeilee suurena. Ruiskaunokit aloittivat kukkimisen ja ne ovat kauniit. Kun kuljen, tuon muutaman salaatin lehden ja herneen lituja pöytään. Ja ennen hallanvaaraa pelastan ruukkuihin viimeiset kukat. Kiitollisena lämmöstä ja kauniista kukista. Ja vasikka saa nyt nukkua kylläisenä navetan suojaisessa nurkassa. Kun kuljen. lv

Kuinka valkoinen kynttilä voisi valuttaa punaista steariinia

Lause liittyy tunnekokemukseen. Olen pyöritellyt tätä omaa havaintoa nuorena jo. Onhan kynttilän liekki yksi asia, joita ihminen jää tuijottamaan. Ja nuorena tulee kokeiltua erilaisia ryhmiä että kuulunko niihin vai en. En, vaikka halusin kuulua. Hippejä ihailin ja mieleni samaistui. Sen jälkeen oli vasemmistopolitiikka. Pienen aikaa silloin seurustelin pojan kanssa, joka oli kulkueessa ja torilla soittimensa kanssa punalipun alla.

Miina Äkkijyrkkä sanoitti hapuilevan ajatukseni radio- ohjelmassa Näistä levyistä en luovu. Ohjelma on vielä YLE Areenalla ja se oli uusinta vuodelta 2016. – Lapsuudessa koettuja ja syvälle istutettuja muuttumattomia asioita. Ne ovat ja pysyvät.

Asiat, jotka liikuttavat sisällä jotain. Siinä on Pyhän kosketus; kiitollisuus ja kaipaus. Vanhaa virttä veisatessa palanen liikahtaa ja et enää saa laulettua. Vedet virtaavat silmistä. Samaisessa ohjelmassa Miina soitti hyvää, monipuolista ja vain koskettavaa vahvaa musiikkia. Vesa-Matti Loirin tulkinta Immi Hellenin runoon Paimenpoika ja sen jälkeen viimeisenä valintana alkoi soida J.S. Bach, (suomennos Ilta Koskimie) Rakkahin Jeesus. Niitä kuuntelin aina vaan ja itkin. Sitten menin iltakierrokselle kyyttöjeni luo ja aloin laulaa Paimenpoikaa. Navetan avoimessa tilassa kaikui komeasti. Purriaisetkin tulivat tarhasta ruokintahäkiltä laulun kutsumana ympärilleni ja nuolivat lapasista lunta ja takin liepeitä. Vanhat lehmät märehtivät hartaina. Olin osannut alun säkeistöt ulkoa aiemminkin mutta nyt osasin loppuun asti. Sitten aurinko laski ja koko maailma oli hiljaa kodeissaan. Nyt tämä aika liikutti sisintäni.

Kuuntelen kodissamme paljon radiota. Se oli ennen koko päivän auki, Yle radio 1. Nykyisin en pysty joitakin huonohenkisiä, tai minulle vierashenkisiä, ja huonosti puhuttuja ohjelmia kuuntelemaan. Henki on yksi piirre tuossa lapsuudessa koettuja ja syvälle istutettuja. Henki on asia josta harvoin puhutaan. Me, joilla kotitausta on ollut vahvasti herätysliikkeissä, pulpahtelee silloin tällöin esiin kodin perintönä arvomaailma. Ei tunnu mukavalle, jos Jumalaa pilkataan. Tai otetaan kantaa, johon ei ole todellista tietopohjaa.Tölväistään ihmisen arkaan sisimpään tai kielletään tällaisen vakaumuksen toimintaperusta. Tietääkseni olemme harvoja maita, joissa omantunnon syistä ei ole lupaa kieltäytyä tietyistä työtehtävistä, esimerkiksi sairaalatyössä. Kaikki ei ole sitä mitä silmillä näemme. On myös suuret näkymättömät voimat ja maailmat.

En ajatellut paasata. Se on isältä peritty luonteen vika, mitä nuorena inhosin. Saarnasi lujaa ja kiivaasti meille lapsilaumalle. Pidän sellaista sukurasitteena ja ymmärrän miten vähän ketään muitakaan kiinnostaa liika paasaus. Koko ajan haluan elämältä niin paljon muuta kuin ahtaita rajoja mihinkään. Haluan kauneutta kaikessa. Otsikko oli vaan ollut nuoresta asti mielessäni selittämättömänä enkä pelännyt kohdata sitä nyt.

Psykosomaattisia oireita tulee flunssaiseen oloon nyt helposti. Onko koronaa vai perinteistä talviflunssaa. On pakko keventää päiväänsä sisustuslehdillä. Sohvalla loikoessa on helppo korkeasta pinosta ottaa Asun, Glorian koti, Sköna hem, Avotakka, Maalla ja Koti ja keittiö. Sisareni toi vahvan pinon ja kirjastosta on jatkuvasti vaihtuva pino. Ihana katsoa kauneutta. Joskus saa jonkin pienen idean omaan sisustukseen yli 200 vuotta vanhaan taloon. Mutta pakko ei ole investoida onneksi. Riittää että oppii nauttimaan lehtien kuvista arkkitehtuuria, tilaratkaisuja, muistoja maailmalta, viherkasveja, tauluvalintoja seinillä ja kivoja perhekuvia omissa rakkaissa kodeissaan. Koti on nyt in. Ja sitä sen olisi aina pitänyt olla. Jos vielä yhtä asiaa itken, niin meidän raskasta historiaa. Käsittämättömiä vaiheita on läpi menty. Ja samalla liikutuksen kohteena on tuleva, mitä kaikkea vielä mennään. Toivottavasti ei sotaa kuitenkaan eikä kotien jättämistä tyhjilleen tarvitse kenenkään kokea. Puhumattakaan heistä, jotka jo kodikseen tämän maan on ehtinyt kokea ja hänet vääntämällä väännetään kidutettavaksi omille tanhuville. Vaikka tieto maan oloista ei ole epäselvä päätöstä tehdessä.

Onko tässä kirjoituksessani juurta? Nyt hapuilin näin. Tunne on kuitenkin, että me yhtä olisimme ja jaksaisimme toivoa ja rakastaa ja uskoa. Siihen on monella kuitenkin juuret ja tarpeeksi raskaat muistot mitä ei koskaan haluta kansan kohtaloksi. Jospa voisimme yhdessä rakentaa pitkänomaista maatamme sen monipuolisessa maisemassa kaikkina vuodenaikoina. Että yksikään pihapiiri ei enää hiljenisi eikä kukat ikkunalla kuihtuisi. lv

Täytämme laput, anomme oikeudet, eikä kukaan tiedä tarvitaanko meitä

Papereita papereita, näennäistä valtaa?

Ihmettelen miksi virkamiesjärjestelmä tuli romuttamaan hyvin toimivan käytännön? En voi ymmärtää, että hyvin toimiva käytäntö muutetaan sietämättömäksi. Mitä tarkoitan? Tarkoitan sitä, että me jotka äänestimme aikanaan EU:ta vastaan, hävisimme vain vähän valtakunnallisessa äänestyksessä. Kuitenkin käytännössä me hävisimme kaiken. Kun käytännön työn tekijöistä ja hiljaisen tiedon ihmisistä tehdään lappujen täyttäjiä ja kirjoittajia jokaisen työrupeaman jälkeen. Sehän on aivan eri asia. Raskaan työn tekijän paksut kädet haluavat edelleen tehdä työtä. Suunnitelmat punnitaan siinä samalla ja sitten kun on aika uudistuksille, selvitetään mihin virkamieheen tulee ottaa yhteys. Se on mielekästä. Ei tunnu turhalle portaalle.

Mitä tämä sama puljaaminen tarkoittaa yrittäjäportaassa? Muutosta, pientä muutosta, lisämaksua, eurooppalaisittain tehtyjä sääntöjä meille yöttömän yön maalaisille. Kaikesta kertyy huolta elannosta, uusittujen ja päivitettyjen järjestelmien jälkeen. Hiuksia lentelee päästä kun ei enää hallitse kaikkea eikä aika riitä työhön ja lepoon. Lepo on tarkoitettu kertakaikkiseksi, jolloin levätään työn rasitteesta. Mutta onko lepopäivää? Millainen ihmisen pitää olla, että hän löytää oikean tavan jaksaa tämä pyöritys? Tämä näennäinen uudistaminen ja kokeileminen ihmisten kustannuksella. Kokonainen sukupolvi voi mennä kokeilemisen uhrina. Ja mitä vähemmän ihmiselle jää käytännön järkeä, sen otollisempaa on ottaa kaikki vallalla oleva suoraan, suodattamatta. Hyvää on entistä harvemmin tarjolla. Parhaasta eivät uudet sukupolvet enää tiedä, niin, eivät helposti. Yhteiskunnan perusyksikkö koti ja perhe on vahva kaikkea hyökkäystä vastaan, jos sen merkitys olisi koko ajan ollut edes keskustelun tasolla. Eivät uudistukset tarvitse tulla, jos vanha hyvä on hyvin toiminut koko Suomen rakentamisen vuosisadan. Niin kauan kuin on elämää, on kysymys kuka olen, mistä tulen, minne menen ja mikä on elämän tarkoitus? Mikä on oikeaa ja hyvää? Ihmisen on lupa kysyä. Huonoja ja typeriä kysymyksiä ei ole. Hyvät kysymykset vievät asioita eteen päin. Tällä viittaan myös koulun näennäisiin uudistustarpeisiin virkamiesten ja poliitikkojen päivätyönä, ei todellakaan opettajien, jotka työtä tekevät.

Mikä tämän valtavan virkamiesjärjestelmän on luonut?

Onko virkamieheksi haluavia liikaa? Onko maatyö ollut liian raskasta? Onko halu nousta johtajaksi ilman kenttäharjoittelua? Onko poliitikkojen pankkitili ollut koskaan oikeasti tyhjä? Onko? Miten paikka ja palkka varmistetaan parhaiten? Nämä ovat kysymyksiä.

Nyt perustelen kokemustiedollani kysymyksiäni?

Ensinnäkin isän neuvo on horjumaton pohja: työtä on tehtävä, eteenpäin on mentävä, vastoinkäymiset on voitettava, on oltava rehellinen ja pitää muistaa mistä on lähtöisin.

Toiseksi maalaiskansakouluissa keittäjä-siivoojat osallistuivat koulukasvatukseen käytännöllisellä, asioita seuraavalla silmällä. He eivät pisteyttäneet työtehtäviään, mikä päivään kuuluu. He lakasivat luudalla rappuset ennen kuin astuivat jalallaan siihen. He katsoivat oppilaiden kouluun tuloa oliko kylmä käsille, varpaille, tarviitko lämmitellä hellan kyljessä. He ottivat luvun flunnaisena aikana kuinka monta oppilasta on koulussa, joille perunat keitetään. He halusivat palvella työllään ja tehdä säästöt suoraan. Kaikki työaika oli totta. He tiesivät kellonajan, kun koululaisten ruokatunti alkaa ja kiirehtivät höyryävän pottukattilan kanssa ensimmäisten oppilaiden edellä ruokasaliin. He kehittivät reseptejään luontaisella uteliaisuudellaan työhön. Jauhelihakastike oli maailman parasta. Oli avaimet taskussa aloittaa päivä ja lopettaa. Juuri omien avainten hallinta oli palkitseva ja hermoja säästävä osa työpäivää. Itsenäisyys, vapaus ja vastuu. Se kasvatus tuli vanhempien esimerkistä ja koulu jatkoi sitä. Mitä teki säästösyistä keskuskeittiö itsenäisille hyville keittäjille? Mitä kolisevat kaukalot ja kauan lämpiminä säilyvät keitokset tekivät ruualle? Missä oli kodikkuus? Missä pienten kuntien voimavara markkinoida kuntaa lähi/luomuruualla? Niitä harvoja asioita, jotka maaseudulla olisi ollut luontaista ja helppoa säilyttää. Ja koulut kokoontumistiloina, homeettomina hirsirakenteisina, ja useat vielä juuri peruskorjattuina? Ei kannata! Ei näytä hyvältä paperilla! Ei käytännön elämästä vieraantuneitten silmissä. Niin.

Mitä ihmettä tämä Hyte ja Sote?

Miksi on tarvetta lisätä toimistotyötä ja monia välikäsiä, jos kyse on yksinkertaisesta laitoksissa asuvien tapaamisesta tai kohtaamisesta niillä lahjoilla joita kullakin on? Miksi ihmeessä tehdään niin monta välikättä, että ei pienet kunnat ilman kulttuurityöntekijää jaksa kaikkia portaita. Ja mikä pahinta, kun kaikki pienetkin rahat täytyy hyväksyttää kunnan hallituksessa, joissa ei niin vaan ole asiasta kiinnostuneita päättäjiä. Kun se kulttuuri on joutavaa. Vaikka olisi kuinka perusteltua näyttää tutkimuskuvioilla miten paljon taide ja kulttuuri lisäävät hyvinvointia ikäihmisillä ja erityisryhmillä. Totta maar se lisää ilman ainuttakaan tutkimusta, koska tämä kyseinen ikäluokka on tottunut pienestä pitäen, että köyhissäkin mökeissä nähtiin kauneutta kukissa, kankaissa, astioissa, yhdessäolossa, tupaseuroissa, lauluilloissa, kauniissa kuorolaulussa, lukemaan oppimisessa, vaatteiten valmistamisessa ja rikkimenneen korjaamisessa. Asioilla oli merkityksiä jatkuvuuden kannalta. Ihana oli kuulla kotieläinten kauniita ääniä ja nähdä poikastensa hoitamisen vaisto. Ja se varhainen auringonnousu. Tai kalakeitto tuoreista ahvenista. Kaikki elämä tuntui jossain ja maistui, se mitä oli, se maistui aidolta. Aitous oli avainsana. Luonnon kiertokulkuja mitä mistäkin seuraa, tieto.

Olen nähnyt myös Taidetoimikunnan hyvän ajan. Oli läänintaiteilijat. Niin pientä kuntaa ei ollut, joka olisi Vaasasta käsin ollut liian vähäpätöinen tulla vain kunnan maksamilla matkarahoilla. Ei tarvittu toimistoaikaa. Tarvittiin vain yksi puhelu, jonka teki kunnan kulttuurilautakunnan sihteeri luottamusmiespohjalta, ilman palkkaa, Yksi puhelu jossa varattiin aika, paikka ja kohdeyleisö. Koululaisille? Vanhainkotiin? Yleisötilaisuus illalla kunnan kirjastossa? Ja se luottamusmiespohjalta toimiva sihteeri riensi innolla toivottamaan koko jutut tervetulleeksi. Saatiin kuntaan taiteilija kertomaan kasvotusten. Saatiin persoonia koulutunnille. Se kaikki mikä nyt on monien tiedotteiden ja lukkojen takana vain suurissa keskuksissa. Ja se kaikki maksaa aivan liian paljon siinä vaiheessa, että se näillä seuduilla enää vastaisi tarkoitustaan. Taide ja kulttuuri, jolla kohdataan ihmiset, tehdään oikeasti kentällä suoraan, ei välillisesti. Ei kukaan jaksa tätä soopaa, tätä kokouksissa istumista, tätä jauhamista ilman että mitään siitä jää kerralla päätettäväksi tai tuliaisiksi. Jokainen lähtö kotoa rekkaliikenteen sekaan on riski. Kaikki on turhaa. Tämä papereiden täyttämä maailma on turhaa. Puhumattakaan tietotekniikan velvoitteista jokaisen ihmisen jokaiseen päivään ja tehtävään kuuluvaksi osaksi. Entä jos kaikilta vaadittaisiin piirtämisen taito, joka on pelkkää tekniikkaa. Siihen ei tarvitse olla kuvataiteellisesti lahjakas. Tai perustiedot omasta kultturihistoriastamme, että tietäisimme edes jotain. Tai että jokainen tervejärkinen tajuaa liikunnan, unen ja ravinnon merkityksen ilman ihmeellisiä tempauksia. Juuret täytyy ihmislapsella olla kasvaneet. Tämän turhanpäiväisen lähtemisen yläpuolelle on noustava, jotta voi palvella niillä lahjoilla, jotka on saanut. Rahasta ei todellakaan aina ole kyse. Ajasta olla ja ajatella on todellakin kyse. Ja siitä ajasta, jolloin lähtee kohtaamaan, kuulemaan ja rakentumaan. lv

Valokuva

Järvi-2

Mustavalkoinen valokuva

Järjestelmäkameran ostin pitkän harkinnan jälkeen 18-vuotiaana. Sain ohjeet kauan harrastaneelta, sen aikaiselta työnantajaltani. Valinnaksi tuli Canon FTP. Niitä sai tuolloin halvalla, koska täysautomaattikamera Canonilta oli jo markkinoilla. Objektiivi oli 50mm, 1,8. Opin heti, että valovoimainen objektiivi on minun kuvaamiselle ihan välttämätön, ja mieluummin kiinteä polttoväli kuin zoom. Tarvitsin pian 85mm optiikan , koska kuvasin henkilökuvia ja aina vetäisin myös maisemaa lähemmäksi ja rajasin elämää sillä tavoin.

Vein ensimmäiset kolme 36 kuvan mv rullaa kehitettäväksi Helsingissä pieneen valokuvausliikkeeseen. Otin ne myös kuvina. Ammattilainen katsoi kanssani kuvia ja antoi hyvää palautetta rohkeudestani nähdä arkisia asioita kameran läpi ja tallentaa hetkiä. Pian opettelin filmin kehittämisen itse ja viivyin pimiössä lukemattomat tunnit. Jyväskylän yliopiston kameraseuran paidassa luki Veni Vidi Fotografi. Tuolloin en edes miettinyt värikuvia. Mielestäni mustavalkoinen kuva tavoittaa kuvattavan sielun paremmin kuin värikuva. Perustelen sitä taiteellisuudella ja valon mahdollisuuksilla keskittyä oleellinen, muodon ja tunnelman kertakaikkiseen tavoittamiseen. Väreissä tasoitellaan asiaa kohteesta. Ihon väri, hiusten sävy tai rumanväriset vaatteet vievät turhaa katseen huomion. Sielu ja tunnelma ovat ainoat, joita janosin katsella valokuvassa. Tyttäristäni ja eri oppilasprojekteista on mukavat suurennokset ajattomissa asuissaan maaseudun lähimaisemassa eri vuodenaikoina. Ja valmistamattomia valokuvia on vielä pitkälle eteen päin. Minulle henkilön tuttuus on tärkeä asia kun kuvaan.

Värivalokuva

Mustavalkoisia kuvia kehitin aina 1990-luvun puoleen väliin saakka. Sitten kolme kasvavaa lasta ja työmäärä maaseudulla syrjäyttivät innostustani siten, että aloin kuvata väridialle. Usein valitsin parhaan arkistokelpoisen Kodac Crome 64. Päätin kuvata sarjoina luonnon valon muuttumista ja nimenomaan hetkien tallentamista väreissä käyttääkseni niitä multimediassa suuressa koossa. Valokuvaaja ja multivisiotaiteen asiantuntija Timo Kesäniemi oli aina apunani teknisenä toteuttajana. Timo on Lehtimäeltä kotoisin ja siksi yhteistyö mahdollistui. Soinista lähtenyt valokuvan ammattilainen Pekka Mäkinen mahdollisti myös keskustelut valokuvasta. Kiitollisena ajattelen miten elämäni on mennyt eteen päin aina vaihe kerrallaan. Kaikesta kiitollisena nyt, kun on taas aikaa, kirjoitan ja kuvaan. Ehkäpä tekniikka ei paljoa mene eteen päin minun kohdallani. Takaisin mustavalkoisen valokuvan aikaan haaveilen. Kuitenkin jotain yhdistän väreissä, videon.

Valokuva elokuvassa

Yksi hienoimpia ohjelmia, jonka löysin YLE Areenalta pari vuotta sitten, on Viron raskaasta Siperiaan kuljettamisesta tehty ohjelma Ristituulessa. Se on silmissäni ohjelma, jonka taiteellista ilmaisua pidän kiintotähtenäni nyt, kun liikun jo vähän elokuvan suuntaan taiteellisessa työskentelyssäni. Onko se lähellä videoinstallaatiota, taidenäyttelyä vai kunnon draamaa. Joka tapauksessa visuaalisuuteen käytän valokuvaa. Niitä kymmenien vuosien sävyvivahteita taivaasta ja maasta valokuvissa. Videointipäiviä ei tarvitse käyttää sellaiseen, vaan voi keskittyä henkilöiden vuorovaikutukseen ja äänimaisemiin. Nähtäväksi jää miten asiat tulevat järjestymään. Toivon ja uskon. lv

Tämä helmikuun aamu

Rauhassa juon pienen pannullisen pannukahvia pannumyssyn lämmöstä. Tänä aamuna kuuntelin YLE radio 1 aamun ajankohtaista. Vaihteeksi siedin sen tunnin, kun samalla virkkasin merseroidusta puuvillalangasta pientä pyöreää liinaa lautasen alle keittiön lasiselle pöydälle. Sain valmiiksi ensimmäisen nyt ja aloitin toisen samaan hengenvetoon. Käsityö on koukuttava asia, minulla varsinkin virkkuukoukulla koukkuaminen. Yritän välttää puhelinta aamuhetkeen asti hyvän yöunen jäljiltä. Ajattelun rauha on aidoimmillaan minun omaa valintaani ollut nuoresta asti.

Koskaan ei tiedä miten päivä lähtee menemään. Kun on varaa valita ja olla vapaa aikatauluista. Janne Saarikiven kolumni tuli selkeästi ja mielenkiintoisella painotuksella, asiat myös. Ajattelin antaa palautetta siitä radioon. Ajattelemisen ohella minua aina on kiinnostanut miehen ääni toimittajana, koska yleensä puhe tulee kivasti miehen äänen mataluudella mutta muuten kuin pyssyn piipusta suoraan selkeästi suurella asiansa osaamisella. Kiitän siitä tässä yhteydessä. Jatkoin virkkaamista yhdeksään ja heti sen jälkeen alkavaan Muistojen Bulevardiin. Se on minulle hyvän mielen hetki, kun usein tulee ikivihreitä eri puolelta maailmaa. Lauluja, joissa ääni ja tulkinta saa minut unelmoimaan hyvästä maailmasta. Rytmi nostaa takapuoleni mukavasta tuolista kertaamaan tanssiaskeleita ja pyörähdyksiä rumbassa, salsassa ja tangon hurmioon vie suomalaiset parhaat tulkinnat. Ihmeekseni mieluisimmat ovat siinäkin miesäänet kaukaa nuoruudesta, Taisto Tammi, Reijo Taipale, Eino Grön ja en muista nimee nyt eräästä. Tänä aamuna kuvittelin, kun katsoin tiskipöytää ja olen jo perjantaina lähdössä Tampereelle koko viikonlopuksi nuoruuden ystävän luo kylään ja teatteriin. Kaikkien ohjaajien Niskavuoret haluan nähdä.

Ja kuivittaisin lehmät ja tekisin kaiken nyt heti aamulla. Sitten otin puhelimen. Näin yhteysystäväni maininneen minut HS artikkelin julkaisunsa yhteydessä. Kuutti Lavonen: ”Ei taidetta tarvitse ymmärtää, se täytyy kokea. Esteettinen elämys merkitsee henkistä voimaa. Kauneutta, joka liittyy aina hyvyyteen, oikeuteen ja totuuteen. Kauneus ei ole ulkokohtaisuutta tai koristeellisuutta vaan tunteen tasolla syvenevä vahva kokemus.” Melkein itkin tämän kauneuskokemuksen äärellä tänä aamuna.

En tiskannut, en mennyt lehmiä moikkaamaan. Avasin koneen ja kirjoittamalla jaoin tämän ydinasian, joka vaikutti ihan mahdottomasti minuun. Välitön ajatus oli, että ennen 3.5.2020 minun on matkustettava Didrichsenin museoon Helsinkiin. Ja ohimennen huomasin että Kuutti Lavonen on syntynyt vesimiehen merkeissä. Vesimies on paras merkki. En halua tästä kommentistani sen enempää huomiota. Näyttelyyn menen niin myöhään että kaikki työt on jo varattu. Että ei tule himoa ostaa. Tätä himoa pidättelee eniten se, että ei oikein ole seiniä, niin sitä kautta ymmärrän paremmin että ei minulla ole taiteeseen enää rahaa. Valaisimia, design retro, etsin kirppareilta tai antikvaareista ajan kanssa. Kiirettä ei ole mutta sellaiseen on tilaa ja tilausta ihanassa sisustamishimossani.

Vielä menen tämän päivän päänsärkyä aiheuttavaan tosiasiaan, mitä yritän siirtää. Apurahahakemus E-P Kulttuurirahastolle hangertaa todellisuudessa kauneuden kaipuun ohella. Hyvänen aika miten nopeasti vuosi menee. Aina on uusi haku, aina on autonkatsastus, aina on renkaan vaihto ja aina on maatalouden veroilmoitus ja luomutarkastus ja nurmen täydennysnurmen siementen tilaus. Liian vilkkaan aika menee. Se häiritsee minun humanitääristä rauhaa ja rakkautta. Rahasta pohjimmaltaan on kysymys minunkin elämässäni vaikka luulen olevani sen yläpuolella. Pääosin kuitenkin nautin elämästä vanhassa talossa hankien keskellä kaikkien ajatusteni ja kauneuselämysteni maailmassa. Pakko minun ei ole jakaa vahvaa esteettistä kokemus- ja sen tallennusmaailma suuremmalle yleisölle, ei mikään pakko. Luotan, jos voin koskettaa ihmisten tunnemaailmaa, sekin puoli tulee järjestymään. Turhiin kokoontumisiin ei ihmisen tarvitse osallistua, ei kenenkään, ei milloinkaan. Ei tänä valoisana helmikuun aamunakaan. lv