Verenpaine ja syke tietää kehossani milloin intuitio vaatii sanomaan. Temperamentin käsitykseen sisältyy monenlaista. Kuitenkin tuntuu, että nykyisin saa olla vain yhdenlainen: hillitty, tyynnyttelevä, jossa kaikki virtaa. Ihan sama. Se on tärkeämpää kuin ymmärrys. Jos oppilas ryhmässä on tempperamentiltaan erilainen tai oppii eri tavalla, haetaan diagnoosi. Ja lääketeollisuus kiittää ja niittää. Kaikilla on helpompaa, onko?
Itse en ole milloinkaan mahtunut tällaisen hötön arkeen. Raivoan ja kiroilen pelkän älypuhelimen uutisista. Kirkkaat, pitkät salamat leimuavat yön pimeydessä jokaisesta, kotini eri ilmansuunnissa olevista ikkunoista. Samassa jyrähtää ja talo tärähtää. Pelkään. Mutta talo kestää. Se on kalliolle rakennettu. Nopeasti toimiva intuitio on silti pieni osa minua. On aina ollut ihmisiä, jotka tietävät sen ja hyväksyvät sen osana persoonaani. Sen kääntöpuoli on rehellisyys, avoimuus, rohkeus, itsensä arviointi ja vilpitön anteeksipyyntö, jos loukkaan tyylilläni. Itse asiaa en yleensä pyytele anteeksi. Kestän.
Mutta tätä aikaa en meinaa kestää. Haluaisin vetäytyä metsän suojiin ja miettiä, rukoilla, lukea ja eristäytyä. Kuitenkin olen jo nähnyt ja kuullut liian paljon. Ajattelen, että miten voi olla totta, että kaikki perinteen pohjalta nouseva rehellisyys, asioiden arviointi, opetus, koti ja perhe vahvimpana yhteiskunnan osana on onnistuttu romuttamaan. Miten kukaan saa unelmilleen siivet? Onko mikään enää kaunista ja tavoittelemisen arvoista etsivälle ja herkälle varhaisnuorelle ja nuorelle? Kasvuun tarvitaan pohja elämälle, mikä kestää. Totuus ei pala tulesskaan. Kuka riittää auktoriteetiksi? Vähäiseltä tuntuva oppilaskin on arvaamattoman hyvä näkemään ja tuntemaan mikä on aitoa. Voiko aikuisten pilaamaa Suomea kunnioittaa? Kaikki on päätetty ja edelleen päätetään menemään niin, että tavallisella suomalaisella sisulla ja uskolla tulevaan ei ole enää kasvumahdollisuutta. Vääryys on saanut vallan.
Valheella sekä vallan- ja rahan himolla röyhkeät pääsevät pätemään ja mässäämään. Ja se näyttää riittävän heille. Ei ole hätää, koska oikeutta ei tunneta. Eipä muistuta omatunto eikä takaraivo tekosista. Mutta entäpä jos onkin totuus, jos Jumala onkin totta? Jos vääryys saa jonain päivänä tuomionsa? Sitä olisi terveellistä pohtia koulun keskustelutunneilla. (Vai onko niihin aikaa?) Yön pimeinä hetkinä aikuisten hyvä miettiä. Jotain näennäistä ollaan antavinaan toimeentulon rajamailla rehellisesti yrittäville ja nälkään ja sotaan kuoleville. Vaikka on kyse ihmisestä. On kyse lähimmäisestä. On kyse Jeesuksen Vuorisaarnasta. On kyse elämän tarkoituksesta. On kyse ihmisen vastuusta. Lv
Masennuin todella tuosta translaki vouhotuksesta. Olin täysin yllättynyt että laki tuollaisenaan hyväksyttiin. Jos joku on astunut lehmän paskaan, ja toivottavasti lain laatijat ovat, tunnelma on juuri samankaltainen. Vaikka olis turvakengät jaloissa, ne eivät estä sitä lutrausta, mikä jalan alla tapahtuu, kun jalan alla läjä läträhtää. Rasittavaa.
Eikö meillä ole vuosisadan kokemuksella kuultu koulukiusatuista, joihin opettajat eivät ole osanneet puuttua? Eikö ole ahdistuneita ihmisiä jos jostakin syystä? Jotkut kääntävät sen voitoksi taistelussaan pinnalle. Joillakin ei ole ollut tukijaa, joillakin on yksi, joka kuuntelee. Yksi ihminen riittää nostamaan täysin poljetun yksilön ihmisarvoon, jossa mahdollisuus hyväksyä itsensä elämäänja iloon itsemurhalta ja masennukselta.
Miksi meidän kaikkien täytyy koko ajan pokkuroida ja taputella pienen joukon asiaa? Koko kouluopetukseen lisätään vielä tietoa translaista ja itsensä tutkimisesta ilman monipuolisen tiedon ja tunteen ja hengen aluetta huomioimatta? Miksi? Miksi? Uskonnolla ja taideaineilla on pitkä perinne kouluopetuksessa. Miksi siihen ei ole luotettu, että juuri ne tunnit ovat saattaneet olla jonkun pelastus. Mikä on parempaa lapsen omalle päättelykyvylle ja kuvittelulle mitä mistäkin seuraa kuin hyvät klassiset sadut ja Raamatun Vanhan testamentin kertomukset? Puhumattakaan Sananlaskujen kirjan ja Psalmien ja Saarnaajan kirjan viisaudesta kaikkien uskontojen keskuudessa? Entä Jeesuksen ihmeellisestä elämästä, voimasta, totuudesta. Pyhän Hengen mahtavasta voimasta. Miksi näistä ei saa opettaa enää? Miksi näistä ei saarnata edes kansan kirkossa? Mistä me löydämme perustan elämämme arvoihin ja viisauteen, jos teemme Raamatusta vain itsemme mittaisen? Mikä on totuus?
Kysymys: Miksi uskontoa ja kristillistä etiikkaa ei vaadita koulussa opetettavaksi? Miksi Raamattu riittää syyksi kieltää opetuksen ja jopa sulkea kirkon ovet? On suljettu ovet pieneltä pappisväeltä, jotka eivät hyväksy kikkohallituksen liberaalia linjaa maailman mukaan? ”Olkaa suolana! Olkaa valona!, Olkaa viisaat! Älkää mukautua tämän ajan mukaan!” Samaan lehmän paskaan on kirkon päätöksetkin jalkansa nuljauttaneet ja toivottavasti edes tunnistavat sen. Liberaalit kerää Jumalan syliin ihmisiä kirkkoon. Feminismin pohjalta se näyttää onnistuvan. Syliäkö me nyt tarvitaan? Älyä ja viisautta ja oikeudenmukaisuutta ja totuutta me tarvitaan. Itse kuulun vielä kirkkoon mutta en jaksa käydä siellä.
Miksi me, jotka jo lapsuudestamme asti olemme olleet kunnon saarnojen ja vahvojen virsien kodeissa, seuratuvissa ja kirkossa, olemme suvaitsemattomia kaikkia kohtaan? Miksi meidän asiaa ei aja kukaan? Meillä ei ole oikeuksia olla tällaisia Suomen maassa! Me saimme opetuksen ja rippikoulun jälkeen saimme vahvoilta uskovaisilta vanhemmiltamme ja koulun uskontotunneilta myös luottamuksen ja vapauden, että on aika nyt itse päättää mihin suuntaamme sekä ammatissa että arvopohjassa.
Ja me suuntasimme. Nyt kiitämme heitä kaikesta. Lapsuusmuistot ovat ihan parasta kun leikkejä ei tiedolla ja aikatauluilla pilattu. Suuressa sisaruslaumassa ja naapureiden lasten kanssa mielikuvitus pääsi riemulliseen kasvuun ahtaastakin kasvatuksesta huolimatta. Meitä rakastettiin ja meillä oli oikeudenmukainen kuri ja kasvatus. kaiken luovuuteni ammennan pitkästä ihanasta lapsuudesta Suomen maaseudulla rintamamies kodissa ja pelloilla.
Olkoot sateenkaaret, olkoot sukupuolen vaihtajat, olkoot ihan vapaasti. Mutta miksi siitä pitää toitottaa koulussa, kasvatuksessa ja kirkossa? Ei se koske kuin pientä osaa kansasta. Käytetään aikamme mieluummin kaikkien vaihtoehtojen esillä pitämiseen tasapuolisesti ja rauhassa. Alleviivaan TASAPUOLISESTI. Lähteekö seuraavaksi sininen risti lipustamme? Sehän kahlitsee, tuomitsee, jyrää ja on liian sininen? Kohtuus kaikessa. Me emme ole tiedon puutteessa asioista, joita nyt on roppakaupalla ajettu. Me tiedämme niistä. ja heidän oikeuksistaan. Mutta meillä on tehtävä ja kutsumus. Niitä on monenlaisia. Mutta nyt on meidän aika näyttää värimme ja hakea Sanaa sieltä mistä vielä sitä on saatavilla vapaan Suomen nimissä. Olen puhunut. Leena Valkeus
Kuvat on syksyiseltä kuuraiselta laitumelta meidän tuvan takaa. Tervetuloa haastamaan!
Kirsti Paakkasen johtamisen teesit: innostus, myönteisyys, usko, kunnioitus, arkionnellisuus (s.175 kirjassa Suurin niistä on rakkaus). Hän lataa sanoja lisää: totuus, hyvyys, kauneus, palkitseminen, välittäminen, kurinalaisuus. Kirstin logiikka oli juuri tämä: hän korosti tunteita keskeisenä osatekijänä johtamisessa.
Aloitan hallituksesta ja eduskunnasta. Mietin miksi minun arkeni on pilalla, jos näen mitään siitä, miten suppeasti asioita viedään, luullaan ja päätetään. Mitä arvomaailmaa nykyinen hallitus edustaa? Miten monta omaa ajatusta pääministeri on esittänyt? Milloin hän on näyttänyt tunnetasolla yhtään mitään? Jatkan Kirsti Paakkasen ajatuksia: ”On unohdettu arvoja, joita ei voi rahalla ostaa: tunnetekijät ja perinne. Jos perinnettä ei käytetä voimavarana, tai se hukataan, ollaan hakoteillä.”
Mistään muusta en voi ajatella tämän hallituksen hulluutta kuin hakoteillä olemisesta kokonaisuutta ajatellen. Eikö koko maata kuulu kuunnella ja arvioida? Olemme suurelta osin maaseudulla kasvaneita. Me häviämme hiukan kaikessa heille, jotka tulevat samasta vaalipiiristä tai viereisestä, sieltä realismin ulkopuolelta. Äänestämään – niin – valmistaudutaan äänestämään.
Mitä meille painaa pääministerin miljoona hymyä Instagramin kautta Euroopassa, jos samaan aikaan pärstän kanssa ei näy, että velka asukasta kohden on kertoimelle 7 kun muilla pohjoismailla se on 3. Ja mikä on hänen hymynsä meille työtä tekeville maan arvon tietäville äänestäjille? Turhaa kalastelua ja pintaan vaikuttamista pinnalla. Missä on kulttuurin tuntemus, taiteesta puhumattakaan laajemmin? Kysymys koskee jokaikistä eduskunnassa istuvaa. Ei ole peruskoulussakaan yhtään ainoata oppiainetta, jossa opetettaisiin edes jotain ajattelusta, vastuusta, kauneudesta tai erilaisuudesta myös henkisellä puolella. Ruumiista sitäkin enemmän!!! Kun ei tiedetty, niin OPS pirstottiin uudistuksia uudistusten vuoksi. Tietoa, tai informaatiota tiedon nimissä, vailla yleissivistyspohjaa. Vain fyysisiä tarpeita huomioiden.
Koko koulumaailma on väsytetty viimeisen vuosikymmenen aikana. Opettajat eivät saa keskittyä edes siihen, missä he voisivat kokea ja antaa itsestään työnilon ja kaiken potentiaalin. Oppitunnit olisivat samalla mielenkiintoisia. Koulutyössä pitää olla aikaa palata ihmisenä olemisen vastuuseen sekä perustietojen ja -taitojen opettamiseen. Ja jos sen saisi tehdä aina yhtä innostuneena ja siihen itse uskoen, jokaisen vuosikurssin kanssa, niin oppitunneissa vallitsisi työn ilo, keskustelumahdollisuus ja oppilaan heräävä tietoisuus siihen, että hyvällä omallatunnolla on helppo elää arvaamattomassa maailmassa. Onko yhteys kenttään loppunut? ON. Tutkittu tieto ei pääse kentälle asti kaikilta osin, koska se topataan jo eduskunnassa. Hallitus ja eduskunta on liian yksipuolisella tiedolla ja vallanhalulla vaillinainen päättämään. Asiantuntijat taitaisivat viedä asiat perille asti. Demokratia on hyvä, jos se toimii.
Tällainen johtamisperiaate ja sääntöjen /lakien uusiminen vie harhateille, josta paluuta ei ole. Systeemi on raskas ja väsyttävä. Työnilo on kadonnut. Eikä todellakaan anneta kaikkien kukkien kukkia. Eikä me olla tasa-arvoisia. Poliitikkojen yleissivistys tietääkseni on aika pieni. Se nähtiin jo koronarajoituksia tehdessä. Tosi huonosti hoidettiin ihmisen osa! Pelkkää pintaa, sääntöjä ja kuorta koko korska. Vai onko minussa näköala kapea? En ole kuullut enkä nähnyt yhtään ajatusta, yhtään omaa periaatteellista, perinteisestä viisaudesta lähtevää, monipuolisesti pitkällä tähtäimelle tehtyä asiankäsittelyä ja päätöstä nykyiseltä hallitukselta. Ei me voida esivaltaa kunnioittaa, jos ei ole mitä kunnioittaa. Viihde ei riitä. Hyväkin viihde on vain yksi osa siitä mitä johtajalta vaaditaan. Visio tarvitsee kauaskantavan käsittelyn. Viisaus on tärkeintä. Vastuu on tärkeintä. Ilman viisautta on vaikeaa olla oikeudenmukainen johtaja. Ilman itsearviointia ei ymmärrä, että hyvä johtaja on palvelija. Hyviä johtajia kunnioitetaan.
En pysty edes radiouutisia kuuntelemaan, säilyttääkseni arkiluovuuteni ja onnellisuuteni. Televisiota meillä ei edes ole ollut. Mutta kylläpä maksetaan sama vero näistä tiedon väkkyröistä tasapäistämisen Suomessa. Valita pitää tosi huolella mitä itsensä rakentumisessa tarvitaan. Hyvää tietoa tulee paljon yle 1 kanavalla. Sen kun muistaa ottaa ja avata. Sekään kanava ei voi olla koko aikaa auki taustalla toistuvien uutisten, puoluekannatuslukujen ja monen muun tekijän takia. Kulisseja tarjotaan ja ihmisten kuoria. Miksi Suomessa ihminen ei ole arvokas? Missä meillä on arvokkuus? Tyyli? Persoonallisuus? Kirsti itse sanoo kiljuneensa suoraa huutoa, kun hänelle on esitelty organisaatiokaavioita joista on puuttunut satsaus ihmisiin, ihmisten työhaluihin ja voimavaroihin. On unohdettu luova hulluus ja porkkanat… on myös unohdettu arvoja, joita ei voi rahalla ostaa: tunnetekijät ja perinne (sivu 166).
Kysymykseni Miksi on vähän hyviä johtajia? on tarkoitettu kaikille johtajille. Johtajan vastuulla hyvän työntekijän arvo olisi aina pitänyt säilyttää ja sitä vaalia kansallisaarteena. (Tämä ajatus liittyy niihin teollisuuden aloihin, jotka kiikuttivat tehtaansa halvan työn maihin.) Vastuullisia hyvän työn tekijöitä meidän maasta löytyy. Jos en tarpeeksi selkeästi tuonut tarkoitustani esille, niin sanon sen tässä. Puhun tietynlaisen omavaraistalouden puolesta. Siihen kuuluu maatilkkujen viljely ja pienkarjatalouksien rikastuttava merkitys maisemassamme ruokataloutta lisäämässä, luomuviljelyn arvostus, pienyritykset, jotka sydämen halulla tekevät ja johtavat omaa yritystään, tietäen kehittämisen tärkeyden elannon saamiseksi alalla, jonka osaavat. Ahkeruus ja rehellisyys kunniaan. Miksi meidän isänmaamme on muuttunut virkamiesvaltioksi? Ei puhuta ääneen kauneudesta, kiitollisuudesta, kohtaamisesta, kunnioittamisesta, kilvoituksesta, kutsumuksesta, kurista, kohtuudesta, rehellisyydestä, kokonaisuudesta ja kyseenalaistavasta kuuntelusta. Hyvä päätös ei synny lyhyellä ymmärryksellä. Se on jo nähty.
Kunpa edes käsitteet viisaus, ymmärrys ja kauaskantoisuus huomioitaisiin arvoina päätöksiä sorvatessa. Puoli pehmoisin perustein unohtuu ajatus, mitä mistäkin seuraa. Siitä ei tarvitse näköjään muitten kuin maatyöläisten tietää, jotka näkevät seuraukset omassa maassaan aika nopeasti ja ottavat opikseen. Raha on paha omaa etua ajavan aivoissa ja käsissä. Virkamiehiä on nyt liikaa. Ei me olla onnellinen kansa! ”Kaikki ihmiset maailmassa eivät osaa lukea, mutta jokaisella on tunne-elämä. Se on mieletön voimavara.” Mikä on totuus? Keitä me olemme? Mistä tulemme? Minne menemme? Mikä on elämän tarkoitus? Mitä tästä kaikesta seuraa? Kohtuus riittää. Kohtuus on hyväksi kaikessa. Mutta missä me tavataan? Tämän kirjoituksen ajatteli Leena Valkeus
”Elämä ei ole terveyttä, vaan paranemista, ei olemista, vaan tulemista, ei lepoa, vaan harjoitusta.” Martti Luther
Ei kaikkea ihminen valitse. – Miksi otat niin paljon työtä ja asioita hoitaaksesi? -Tätä en valinnut. Lähdin vain vähän kävelemään aamuun sateen jäljiltä, kasvihuoneelle ja ensimmäisiä puutarhavadelmia selvittämään pitkiksi kasvaneiden nokkosten seasta. Rouskis, kuului saappaan alta, rouskis taas ja vatun lehdellä kölli kotiloetana. Otti jo hermoon. Hain etikkapullon ja sinne sulloin kengän alle jääneet kotilot. Saman tien aloin etsiä ruohikosta, perennoista, lehdistä, maasta, luonnon tilassa olleesta vuosikymmeniä vanhasta puutarhasta, jossa omenapuut, marjapensaat ja vadelmat kasvavat sulassa sovussa sammaloituneesta pinnasta erilaisten vanhojen kasvien seasta ja tuottavat hyvää satoa.
En ehtinyt muuta mitään tehdä vaikka luulin olleeni runollisella päällä hyvätuulisena kuvaamassa aamua ja vapauttani. Ja ajattelemassa elämää. Sieltä pitkästä heinikosta, vanhasta tiuhasta kasvustosta pengoin esiin maan pintaa ja nyhdin heinää. Löytyi yksilöitä, ennen näkemättömän vanhoja suuria kotiloita, jotka eivät mahtuneet etikkapullosta menemään. Kaadoin etikkaa lasipurkkiin ja sohotin sinne suuret kyrmyt. Tänne tontille ne olivat saaneet asettua jo yli kymmenen vuotta sitten. Koskaan ei ollut aikaa käydä läpi koko piha-aluetta. Menin mieluummin suolle, tai käytin aikani kukkien hoitoon ja niistä kotiloiden poimimiseen, kuin hyötypuutarhaan. Syötävää näillä etanoilla oli niin paljon etteivät ne salaattiin, perunaan, mansikkaan, kukkiin ehtineet tehdä näkyvää pahempaa tuhoa. Nokkosta, hentoa koiranputkea ja voikukkaa on kyllä meillä riittämiin koko Soinin kokoisen alueen kotiloille.
Mutta nyt oli aika tarttua. Adrenaliinin nousu on aktivoinut minua ennenkin elämän tylsiin realiteetteihin. Olin kyllä sateen jäljiltä poiminut kotiloita poluiltani pihassa koko kesän. Käytin tänä kesänä niiden keräämiseen enemmän tunteja kuin koko puutarhan muuhun hoitamiseen yhteensä. Tiesin, jos en tee jotain nyt, ne leviävät minun muokkaamiini alueisiinkin pian, koska ovat jo puutarhassa saaneet lisääntyä Herran rauhassa. Toimmeko itse ensimmäiset Hollannin ja Belgian reissulta silloin, kun tyttäriämme siellä ikävöimme ja kuljimme hiekkarantaa. Keräsimme tuliaisiksi simpukoita, näkinkenkiä, sileitä kiviä ja juuri tällaisia kotiloita, tosin kuoria, mutta saattoi niistä nousta elämää vielä. Matka oli pari viikkoa, ehkä vajaa. Tämä hetki on jäänyt parhaiten mieleen. Ostimme myös Belgiasta ensi pyörän tytöille. Pinkin, jossa oli kaunis etukori ja sivulaukku. Eikä enää apupyöriä. Miina oli 5, Susanna 4 ja Martta 1. Laivalta sitten ostimme sivulaukun täyteen lakritsipötköjä ja etukorin täyteen muita karamellejä, mikään ei tuntunut olevan liikaa.
Pyörä on täysin maalissa vieläkin ja kunnostetut renkaat uudelle sukupolvelle täällä samassa Iiroon talossa. Mutta kotilot? Pitääkö ne tappaa vai säästää? Mitä pitää tehdä? Kaikki tappaminen on kauheaa. Yritän tehdä sen kuitenkin tässä tilanteessa tunteettomasti ja nopeasti. Tuleeko aika, että sanotaan: ne hullut tappoivat hyvän luomuruuan. Miksi viha sai aikaan sen, että etanakotiloiden rusahdus saappaan alla riitti hävittämiseen? Niitä olisi alusta saakka voinut käyttää ravinnoksi? Olen hidas uuteen. Kanatkaan eivät syö niitä. Kanat eivät syö myös liian prosessoituja ruokia. Joudun miettimään omaa valintaani toistamiseen eri asioihin. Sen tiedän, että haluan nähdä maan pysyvän puhtaana. Haluan nähdä mullan pinnan tänä syksynä omalla tontillamme ilman kotiloita. Perkaan ja väsyn ja lepään. Elän lähellä maata minäkin. Mutta ensi keväänä on jo munat valmistuneet ja koen sen saastuttavana iljetyksenä ja vitsinä, että miksi ne ovat tulleet jäädäkseen? Tänne Pohjolaan.
Aina en ehdi hakea kumihanskoja enkä pitkähihaista käsille. Nokkoset loimottavat käsivarsissa. Hyvä etten ensiapuun jo soita. Ajatuksen voimalla se sitten katoaa. Etikkaa olen käyttänyt kotiloihin 15 litraa. Enemmänkin olisin tarvinnut, mutta auto on niin usein korjattavana, että en pääse kauppaan enkä ymmärtänyt miten paljon sitä menee. Kiehuvaa vettä on ainakin 100 litraa kulunut ja mestauskivi ja suuri kalliopohja sekä vielä krematorio auringon polttavista säteistä on puhdistettu ja viety jätepolttoon. Kaikki ne kivet halusin kirkkaiksi puhdistaa ennen seuraavaa sadetta, joka vielä huuhtoisi ne. Päältä kiilloitettua on kait omakin elämäni, kun tällaista joudun tekemään. Tunnustuksia, kysymyksiä, neuvoja, anteeksipyyntöä, uskoa, toivoa, rakkautta, pyhyyttä, totuutta, viisautta, jaloutta, herkkyyttä, luonnollisuutta, taidetta, runoutta, kirjallisuutta, empatiaa, huolehtimista, valmistelua, prosessia, viimeistelyä, keskeneräisyyttä, lujuutta, rehellisyyttä, suoria katseita, valoa, kirjastoja, lukusaleja, kamareita, puhuttelua, rukousta ja ymmärrystä, minä.
Suunnittelin päivästä toisenlaisen. Olisin ajatuksen voimalla polkenut pyörällä kirjastoon. Olisin lukenut pitkästä aikaa lehtiä, sisustuslehtiä, kaikkea katsellut. Ja onhan siellä nuorimman tyttäremme Martta Magdaleenan ensi näyttely. Vuorovaikutusta hänen kanssaan olimme kyllä käyneet jo edellisinä päivinä. Kirjoitimme viestejä Renessanssista. Olin polkenut hurjana pyörällä lakkasoita hyvästelemään ja kiittämään. Mutta jouduinkin poimimaan vielä monia kiloja pitkien suopursujen keskellä salaa sateelta säästyneitä mutta hyvän kesän kypsyttämiä kirkkaita lakkoja. Perttu Pölösen ajatuksia elämästä ja ymmärryksestä, viisaudesta, kuolemattomasta musiikista ja kaikesta kauniisti tehdystä olin kuunnellut koko sen päivän. Puhelin kulki anorakin etutaskussa ja sieltä Yle Areena. Erityisesti jakso Taiteella ei ole arvoa se on voimaa. Kotiin vasta illan suussa, poljin pyörää nyt väsyneenä mutta odotin hetkeä päästä asiasta Martan kanssa kirjoittamaan. Olimme niin paljon samaa mieltä näistä tällaisista asioista. – Ei, ei vieläkään. Mutta valinta ei ollut minun. lv
Eilen myöhään illalla, kun viimeiset askareet ulkona oli hoidettava ennen ennustettua vuorokauden sadetta ja ukkosta, näin komean sammakon kasvihuoneen edustan kivetyksellä. Sitten tupaan tullessani näin lyllertävän siilin ulkorapulla. Pakeni kuitenkin samantien tulosuuntaansa saniaisten ja suurten perennojen penkkiin. En ollut pihassamme siiliä nähnyt yli kymmeneen vuoteen.
Aamulla lähdin herättyäni lakkasuolle. Suon reunaan saavuttuani, korppi kuului. Sitten lähti kaartamaan metsikköön ja ääniä kuului jonkun aikaa kauempaa. Mietin, tarkoittaneeko mitä. Poimittuani noin tunnin, sade alkoi suorana mutta ei voimakkaana. Se ei haitannut. Sitten kuulin lähialueelta, mutta kasvillisuus esti näkemästä metsän reunaan, outoa kuin raskaan hengityksen tain kuorsauksen välimuotoa. Kuin suuri eläin olisi jotenkin sairaana, tai tekisi kuolemaa. En tiedä mikä se oli mutta käännyin samantien kotiin päin. Ei ole kyllä tällaista sattunut ennen, vaikka olen vuosikymmenet yksin lähtenyt lakkojen aikaan suomaisemia tavoittelemaan. Sopenlammella vuosia sitten näin karhun erasmuspennun leikittelemässä puun rungon takana. Oikeastaan näin sen todella vasta kun se oli jo kääntynyt menosuuntaansa ja hypähteli vauhdilla. Olin juuri laittanut kameran laukkuun ja terästin katsettani että mistä mennään siihen korpilakkakohtaan, jota molemmin puolin ympäröi suurehko avosuo ja mistäs kohtaa oja ylitettiinkään?
Pahimmalta säikähdykseltä vältyin, koska havaintoni todentui vasta, kun karhu valitsi oman suunnan vastakkaiselle avosuolle. Mutta kameraa en laukusta ottanut enää. Enkä lakkoja ajatellut. Kyllä suunta oli minullekin selvillä: autolle ja pois. Ja vielä ajatus, että taidanpa osaltani hyvästellä Sopenlammen. En ollut muistanut pitää mitään ääntä. Yleensä veisasin pelokkeeksi. Tällä kertaa kaikki oli suolla ihmeellisen hiljaista. Kunnioitin itsekin hiljaisuutta ja ihailin että osasin muuttua kamerani kanssa osaksi hiljaista luontoa ja seurasin lammen rannassa lintuja. Viime vuosina olen kuunnellut suolla puhelimesta radiota tai RKK Norvannon Jukan luentona. Niin nytkin kuuntelin. Mutta edetä en uskaltanut askeltakaan. Mieli lähtee kuvittelemaan vahvan draaman, jossa olen silmäkkäin suuren eläimen kanssa.
Aika turvaton niissä hetkissä kokee olevansa. Kertakaikkisesti on vaan luotettava että pahemmin ei käy mitä Luoja sallii. Siihen turvaan, suureen Luoja Jumalaan. Mutta ajatus tulla hirven potkimaksi tai karhun raapimaksi on keuheaa. Nyt, kun sää selkenee ja on lauantai-ìlta tulossa, ja auto on korjaamolta kovasti jo kotona, mietin, pitäisikö sitä lähteä oikeaan erämaahan, valtion maille, Sopenlammelle ja Lummelammelle, uskaltaisinko? Toisaalta on pihassa suuri kasa koivun vitaksia, että vihdoin ehtisin ne vastat tehdä. Tekisin vastat syyspimeille ja talveksi kaikkeen saunomiseen. Tätä krjoittaessani en vielä tiedä miten ilta ratkeaa. Mutta sen tiedän, itseni tuntien, että jonnekin suolle!
Liittämäni lehmäkuva liittyy aiheeseeni Eläimistä. Käsittämättömän vahvana emojen huolehtiminen vasikoista on nähtävillä. Suojelevat sateeltakin minkä osaavat ja nuolevat vedet pikkuisistaan. Huutavat ärsyttävästi niitten perään, jos vasikka ei jaksaisi uneltaan lähteä yöllisille ruokailuretkille laitumelle tai lähikoivikkoon. Näköyhteys täytyy olla koko ajan ja täysi ohjattavuus emon rinnalla. Joskus joku mammoista päivystää seisten, kun vasikat nukkuvat kylki kyljessään ja vähän emoista kauempana. Hirveä olisi näky ja meteli, jos siihen sudet, karhu tai muu peto hyökkäisi. Tähän asti on varjelluttu sellaiselta. Rauha on niin eri asia kuin sota, tai riita, tai ryötö tai viha. Rauha on suloinen.
Toisessa kuvassa Sonny Boy vastaa isällistä turvallisuutta. Kuva on otettu vuosia sitten. Tämä sonni ei ole enää laumassa. lv
Kaikki me täytymme välillä tunteista, ja annamme tunteemme tyhjiin.
Järjestelen kirjahyllyä. Pyyhin pölyjä. Avaan runokirjan, luen muutamia rivejä. Laitan sen takaisin. Otan toisen kirjan, etsin, selaan, ajattelen. Luen muutamia kohtia. Laitan sen hyllyyn. Rivit ovat suoria ja kirjoja on paljon. Kotiteatterin äänentoisto tuo samaan aikaan, jo toistamiseen, Miika Nousiaisen äänikirjaa Juurihoito. Lukijaääni Aki Laitinen kuulostaa uskottavalta kirjoitetun tekstin kanssa. Kaikki Miika Nousiaisen tavassa kirjoittaa ja olla kirjailija, sopii minulle. Otantani on kuitenkin suppea, sillä en ole pystynyt vuosiin enää keskittymään lukemiseen. Vain lehtiä, artikkeleita ja muutamia sisustuslehtiä. Olen tehnyt johtopäätöksen, että on vähän kiinnostavia kirjoja, jotka koskettaisivat juuri minunlaistani tunne- ja elämismaailmaa. Äänikirjan Juurihoitoa löysin sisareni perheen suosituksesta. Lainauskertoja olen uusinut jo useasti ja lukenut kirjailijan elämästä.
Kuvittelen usein miltä mahtaa tuntua kuolla. Mitä siinä tapahtuu, jos päästä kiskaisee ja elämä on siinä. Tai jos sydän ei edes ennakoi, se vaan jättää kehon. Mihin asentoon, millä ilmeellä, mitä muut ajattelee, miten sitä kukaan kestää? Mitä minusta jää jäljelle muuta kuin paljon puhelimessa kaikkea? Paljon julkaisemattomia kuvia kaikissa tallennusmuodoissaan vuosikymmenien ajalta. Mieletön määrä keskeneräistä elämää. Paljon elämänhalua ja energiaa. -Tekisin niillä vielä jotain, haave! Kaikki merkinnät, turhat sivut, keräilyt, muistot, vaatteet, tavarat, taulut, kaikki mitä ehkä joskus tarvitaan, haave! Kun aika menee, eikä ajasta tiedä.
Että mitä minulle oikeastaan tapahtuu. Mihin se energia ja tahto ja tarmo joutuu? Voinko valmistautua vielä hetken, muutaman kymmenen vuotta kuolemaan? Voisinko rukoilla jatkoaikaa? Haluaisin elää, kaikki on kesken. On paljon kaunista, ja ihmettely jatkuu. Haluaisin nähdä tämän hirvittävän pahuuden ja kilpavarustelun lopputuloksen. Niin, tämän maailman mustavalkoisina negatiiveina ja diakuvina. Että toteutuuko lapsuudesta tutut painajaiset? Entä kaikki se mikä päässä pyörii ja hakee ilmaisuaan? Onko vielä aikaa? Pää ei kestä loputtomiin säilyttämistä. Mutta onko minulla sanottavaa? Täytämme laput, anomme oikeudet, mutta kukaan ei tiedä tarvitaanko meitä enää.
Tämä on stressi. Stressi tappaa. Monen muunkin sairastumisen taustalla on stressi. Se ei kuulu ihmisen osaan. Mutta valinta ja vaatimukset? Miten kukin kehästä hyppää, jos saa loppuun asti itse tehdä terveellä järjellä päätökset? Eino Leino on kirjoittanut kaikesta, myös järjen säilymisen merkityksestä. Yrjö Jyrinkosken lausumana Leinon runo ”Oi varjele Herra mun järkeäin” oli löytö taas kerran siitä että Eino Leino on kirjoittanut kaikesta. Tämän kirjoitukseni haluan päättää lyhyeen ja viitata teille lukijoilleni kuuntelemaan YouTubesta mainistemani runo ja sen huikea tulkinta! Tätä en itse löytänyt. Taas kerran kiitän elämässäni muitten ihmisten suuren merkityksen elämäni ohjautumisessa. Elämä on loputon suo tuumata ja kävellä. Autetaan toisiamme löytämään omin tapa elää elämäänsä. Että jaksaisimme viisaina ja ymmärtäväisinä.lv
Kun olen kitkenyt hevonhierakkaa ja niittänyt laidunten alta tylsällä viikatteella ja tappanut kotiloita ja kantanut vasikkaa pitkästä heinikosta nukkumasta naapurin niityllä ja väsynyt pelkkään työhön, ajattelen, että kesä olisi saatava olla rauhassa juhannukseen asti painottuen puutarhaan, peltoihin, laidunten tarkkailuun, maan muokkaukseen, kasveihin, kasvihuoneeseen, ja sitten vasta alkaisi kulttuuritapahtumat.
Ennen ajattelin, että koulutyön jatkona nopeasti vastuullisesti taideleiri ja teatteri ja sitten heittää vapaalle, kuin peltoon itsensä, lakkasoille kuvaamaan aamuja suolla ja iltoja lehmihaassa ja istumaan viinilasin äärellä kynttilän jo valaistessa kasvihuoneessa sadon keskellä ja sub laudalla kulkea järviä ja saunoa ja uida, ja olla hiljaa.
Teatterikuvista ajattelen, että niitä pitäisi olla valmiiksi hyviä, kun alamme mainostamaan esitystä. Ei tilannekuvia, vaan oikeita henkilökuvia ja sitä mitä olemme. Julisteen tekeminen on aina kiinni kuvasta. kevät on liian kiireistä aikaa tiedottaa ja miettiä mitä missä milloin miksi. Se on tehtävä jo talvella tai syksyn valossa oikeat kuvaukset.
Eniten kuitenkin ajattelen nyt työn uuvuttamana että mistä luovun jos olis luovuttava? Onko minulla vaan liian laajoja alueita ja kesä kaatuu niskaan. Pienintäkään vastoinkäymistä eläinten kanssa ei saisi tapahtua ja mitä varten minulla henkisellä ihmisellä on eläimet? Suuri huoli ja työ ja luomukirjanpito niin tarkka. Miksi? Olisi aika kirjoittaa nyt paljon tekstejä, siis olisi inspiraatio ja tarve kirjoittaa, mutta mikään ei saisi keskeyttää tajunnanvirtaa. Huomaan, että helposti häiriinnyt ja se näkyy ja kuuluu.
Jos terveenä olen ja maassa on rauha, niin tiedän, että ensi kesän suunnittelen toisin. Jotenkin haluaisin jo elää vapaammin. Vaikka täällä kotosalla paljon olisinkin. Sellainen seesteinen kauneus kuuluisi mun arkeeni. Tarvitseeko palkata joksikin aikaa kesällä työtä tekevä ahkera ihminen? Mutta mistä palkkaan rahat? Velvoittaisiko vieras täällä liikaa ja lähtisikö rauhastani palanen. Tekisin töitä hänen mukanaan enkä saisi olla rauhassa. Mikä olisi sellainen hyvä vaihtoehto? Lottovoitolla palkkaisin ainakin kaksi työntekijää taloon. Toisen keittiöön ja säilömään ja keräämään yrtit ja toinen puutarhaan, pellolle, lähimetsiin, eläinten hoitoon. Maksaisin tietty hyvää palkkaa, jos olisivat itsenäisiä ja hyviä ihmisiä eivätkä minulta mitään kyselisi. Sellaisia näkeviä ja ahkeria sieluja.
Tämän kävin kirjoittamassa nopeasti ylös. En märehtinyt tekstiä sen enempää kuin työtä tehdessäni olen tällä viikolla ajatellut. Ja totta vie minulla on sunnuntaitkin tärvääntyneet työlle. Onko siunaus jo mennyt, kun arki ei riitä? Pyhä on lepopäivä ja se pitää osata pyhittää. Ei ihme, jos koko kansa on stressaantunut, kun ei yhtä päivää osaa levätä. Niin minun elämäni soljuu ja päivät ovat päässäni sekaisin. Nyt lähden iltakierrokselle. Toivon että valo ei houkuttaisi ottamaan kameraa. Tiedän, että luominen painaa päälle kuvaamisessa ja kirjoittamisessa. Olisi ihanaa saada olla ja ajatella ja tehdä sen mukaan. Jatkan harjoittelua näiden asioiden hallinnassa. Lv
Tämä otsikko on kutsunut minua koko kevään. Arkkitehti Anssi Lassila, @oopeaa, sanoi Puuhin valmistumisen aikoihin: Ei ole tarkoitus tuottaa Soinin kokoiseen kuntaan satoja henkilöitä, vaan kymmeniä. Ihmisen kokoiseen paikkaan, Puuhiin, mahtuu hyvin noin 70 henkilöä. Joskus sitä luulee, että meidän Iiroonrannan teatteri tuo mammuttiyleisön, mutta ei. Eihän sitä edes tarvitse. Yleisömme on noin 25-40 henkilöä ja annamme viisi esitystä kesäkuulla ja heinäkuun alussa, kesäsoinilaisillekin. Sitten lähdemme lakkasoille, olemme festareilla, tai vain kotona kasvihuoneessa nauttimassa aamukahvin yksin, ehdottomasti yksin. Me emme ole nuorisoseuran teatteri emmekä kosiskeleva hömppä kesäteatteri emmekä täysin improteatteri. Meidän teatterissa on tärkeää ihminen ja luonnollinen uteliaisuus elämään. Kirjoitamme teatterin itse sen jälkeen, kun näyttelijät on selvillä. Aina meillä on ajatuksia herättävää ja samalla mielenkiintoista sanottavaa tavallisesta elämästä. Tavallaan koko perheen teatteria, mutta tähän mennessä emme ole huomioineet lapsia erikseen edes lipun hinnassa.
Suurta vai pientä? Hyvä yleisö päättää. Me olemme asettaneet itsemme alttiiksi ja meidän olemuksemme ja ajatuksemme on rento ja hyväntahtoinen. Emme lyö ketään. Kunnioitamme. Ensi kesäksi kuvittelemme saavamme Hama apurahaa, jolla palkkaisimme muutamaksi kuukaudeksi teatterialan ammattilaisen, miehen, aktivoimaan käsikirjoituksiamme niin, että miehet Soinissa osallistuisivat teatteriin yleisönä ja näyttelijöinä. Miesääni meiltä on puuttunut. mutta emme suuria määriä yleisöä ehkä silläkään voittaisi. Veisimme teatteria eri kylille ja sitä kautta haastaisimme maan hiljaisia, mutta arvokkaita henkilöitä.
Mutta mitä haluan sanoa kirjoituksellani? Suuria tunteita on aina taiteessa hyvä olla. Tänä hiotun tekniikan aikakaudella ei sovi unohtaa , että ihmisellä on tunteet, suuret tunteet, unelmat ja ajatukset. Arki ei yksin riitä, ei siivous ja pönötys eikä viimeistelty tekninen ulkomuoto. On uskallettava, yhä uudelleen uskallettava. Rohkeus on avainsana. Aitous on avainsana. Rehellisyys on avainsana. Keskeneräisyys on totta aina vaan ihmisenä olemisessa. Se on uskallettava tunnustaa. Ja tosiasia, etteivät meidän pienet kivat esitykset muuta historiaa millään tavoin. Mutta meidän on saatava esittämisen hetket iloisina tapahtumina, joissa palvelemme lippunsa maksanutta, hyvää yleisöä.
Käsikirjoitusta kirjoitettaessa on tärkeää, että on jo jotain kirjoitettua päiväkirjassa tai aihioissa. On tosiasia, että keväällä, kun koulutyö on vielä päällä, ei saata olla voimia pieneenkään kirjoittamiseen. Silloin haluaa tarttua kuin hukkuva oljenkorteen, aiemmin sanoitettuun ajatukseen. Kun ei voimat riitä, eikä ole olevinaan yhtään ajatusta päässä, on tärkeää sanat sanotut aikanansa. Käyttämättömät pienet riimit. Sillä me sanoitamme omat esityksemme. Iiroonrannan teatteri voi hyvin. Se uskaltaa. Se sietää kaaosta ennen ensi-iltaa ja sen jälkeen vielä nöyrästi elää ja parantaa epäselviä kohtia. Mielestäni se on suurta, oikeaa ja iloista. Elämä on kesken mutta se ei ketään haittaa. Jos uskaltaa. lv
Kirjoitettunakin sana on ihan kauhean ruma. Kuvaa en kuvittele edes ottavani, saati sitten laittavani. Ajattelussani kyykäärmeet ovat poikkiraitoina maisemassa. Talvella hiihtäessäni latuja, hankia, maisemia muistan jokaisen poikkiraidan lumen alla, missä olen kyyn nähnyt. Joskus iskuvalmiina sihisten pää pystyssä. Joskus sykkyrällä tietämättä minusta. Joskus virumassa pitkin pituuttaan hiljaa eteen päin. Joskus luikerren liukkaana auringossa.
Ensimmäistä kertaa kyy oli nähtävillä pihassamme vajaa viikko sitten. Silloinkin se oli kuitenkin heinikon puolella mutta aivan vieressä tulemassa siihen missä kuljetaan. Tämäkin tosin on leikkaamaton nurmikenttä mutta kasvaa leikkikenttänurmea. Kuivahkon kesän takia kasvit ovat jääneet pieneksi ja maa sen alla on kovaa. Sulkapalloverkkoa emme voineet tänä kesänä laittaa suuren määrän hyttysiä ja paarmoja tähden ja meillä usein puhaltelee tuuli iltamyöhälläkin. Pihasaunio ja piharatamo ovat suosikkikasvejani jo lapsuuteni pihasta. Miellyttävät kasvit paljaille varpaille ja liikkumiselle. Unessani aina avautuu lapsuuteni piha, pientareet, sireenit, lehmihaat ja kaikki isän rakentamat rakennukset ympäri pihaa. Siirtolainen Karjalan kunnailta on isäni.
Olin kävelemässä rantaan lastenlasteni kanssa. Otin varalta puhelimen mukaan. Lasten äiti Soitti, kun oli saatellut meidät ja olimme kävelleet vähän matkaa. -Pihassa on kyy, ihan jalkani vieressä, siinä vuorimännyn kohdalla, kun kävelin tupaan. Olettehan varovaisia! Samantien tietenkin käännyimme takaisin. Tuntui ettei mitkään saappaat riittäisi nyt ottaa askeltakaan. Tytär oli jo saappaissa näyttämässä kohtaa missä näki kyyn ja vei lapset sisälle. Katseeni oli saalistavan linnun katse kun annoin silmieni liikkua lähiheinikossa. Sitten näin sen lipuvan pihapolun vieressä tasaisella kivellä rusakuusaman vieressä. Kauniisti liikkui, niin viattoman näköisenä, keskikokoinen ja komean ruskean kirjava.
Tulin sisälle. Soitin kriisiapua luonnonsuojelijalle, ystävälleni. Hän ei vastannut. Lähetin viestin mitä teen? Tulin uudelleen pihaan että näkisin meneekö kanatarhaan tai navetalle päin. Sehän voi olla pian ihan missä vain. Ja se on vaaraksi. Sain hyviä ohjeita viestissä miten toimia. Kuljin varmalla pihanurmella. Tuijotin sitä kiveä, missä olin juuri nähnyt kyyn. Ja samalla näin, että se oli juuri samassa kohdassa missä oli ollut kun tyttäreni sen huomasi. Voikukan lehtien ja kaiken muun kasvuston vihreydessä aivan liikkumatta. Niin minäkin. Kyy kiilsi auringossa kauniin värisenä, ei harmaana tai mustana, mutta niin selkeä kuvio selässä. Varmaan on nahkansa luonut ennen parittelua ja siksi värit ovat noin kirkkaat.
Olinhan neljä vuotta sitten nähnyt käärmeen parittelun, kun laidunlankaa vedettiin kivikkoisen pellon reunaan päin. Ensin näin kyyn nahkakotelon juuri pudotettuna. Sitten jalkani vierestä vilahti mustan harmaa kyy. Aloin tietenkin itkeä, koska mies oli lähellä. Oli luonnollista itkeä kauhusta. Näin että kyy meni pois päin laitumelta langan tuolle puolen. -Et tapa sitä, tai soitan poliisit, huusin, kun mies alkoi etsiä kiven muhkareita ja heitellä metsään päin. -On siinä kans, ensin itkee, ja sitten ei anna tappaa, hän sanoi pettyneenä. -Se on laitumen tuolla puolen. Se ei ole vaaraksi kellekään. Sitä et uhkaa nyt! Ja samalla hän sanoi että tuolla multakumpareella on 10 käärmettä. -Apua! siinä oli lopulta näytös, jossa mustanharmaa ja ruskeankirjava kyy oli hännästä toisissaan kiinni ja kiemurtelivat rinnettä ja kaulailivat kuin helminauha. Meistä häiriintyneenä käärme löysi kumpareesta yhden niistä mentävistä aukoista ja meni siitä sisälle vetäen toista perässään, niin, että kun toisen käärmeen pää meni näkymättömiin, jo toisen pää tuli vastapuolelta aukosta ulos. Niin ne jatkoivat matkaa liki parimetrisenä rimpsuna kivikkoista metsän reunaa pitkin.
Huh, mikä näytelmä. Lähtemätön kesäinen mielikuva on ikuisesti päässäni. Miksi minulle pitää elämän olla tällaista? Sitten hiippailin monena päivänä kaulaan asti kumisaappailla heinäpellon läpi kameran kanssa, että jos saisin nähdä vielä näytelmän ja kuvata tämän harvinaisuuden. Mutta ei. Vain langan tuolla puolen nukkui rullalle kääriytyneenä mustan harmaa kyy. Oliko soidinmenon hävinnyt yksilö? Vai se emo, joka jäi kasvattamaan uutta kasvua? Muuta en nähnyt koko kesänä ja aina säpsähdin ja vapisin sitä samaa laiskaa rullaa nähdessäni. Google sanoi, että naaras vetää urosta perässään ja se leikki voi kestää useita päiviä. Siksi kyyläsin kameran kanssa.
Pihassa oleva kauniin kiiltävä ja aurigosta liukas kyy ei ole sen jälkeen näyttäytynyt. Kohtaamisemme oli toista kunnioittava. en olisi pystynyt tekemään mitään. Muutamana päivänä liikuin pihan yksin tömistellen ja sitten otin lapset mansikkamaalle tai kasvihuoneelle tai lehmille veden antamiseen mukaani. He olivat sinut asian kanssa. Pian viisi vuotias Maria pyytää jokaisessa iltarukouksen omassa osiossaan, että Jumala suojelisi luontoa ja kaikkia eläimiä! Pikku hiljaa asia laimeni mielestä. Nyt saatan vetäistä lipokkailla tuttuja reittejä perennoita ihaillen ja vasta sitten tajuan mahdollisen vaaran. Kissa on kaiket päivät jonkun pensaan tai kukinnon alla varjossa ja siellä nukkuu myös yöt. On turvana sekin tieto, että meillä ei juuri hiiriä ja myyriä ole näkynyt muutamaan vuoteen. Kiitos hyvän hiirikissan. Siksi ajattelin että ei käärmekään täältä mitään löydä.
Halusin kirjoittaa asian. Tällaisessa maailmassa minä/me elämme. Emme tiedä milloin mikäkin tilanne tulee kohdalle. Mutta ei ainakaan silloin kun jotain yrittää väistellä tai jotain odottaa juuri nyt tapahtuvaksi. Sellaista elämä ei ole. Se ei ole ennustettavissa tarkalleen. Se on yllätyksellistä ja ihmellistä. Ajattelen – en kuvaa – että jos liikkeen huippu oli se käärmeiden liukas parittelu pienellä multakivikumpareella, niin konkreettisuuden huippu minun silmilleni on ollut se, kun kävin Hyksissä katsomassa ruumiinavauksen. Meitä oli muutama kesätyöntekijä ja kysyimme lupaa päästä katsomaa siellä alakerrassa olevaa patologian osastoa. Siihen tuli mahdollisuus. Ja vaikka aikaa on jo kymmeniä vuosia, näky on yhtä kirkkaana mielessäni. Korkeasta kylmiökaapista ruumis vedettiin hiuksista rosterivaunuille. Kaikki kolisi kylmyyttä. Kinttuun oli mustalla tussilla kirjoitettu sukunimi. Ja kun seisoimme vielä avauspaikan oven takana ja kuuman kesäpäivän tuntu ja se haju sieltä kävi nenään, olin pyörtyä ja kaduin että tulin. Sitten ovi aukaistiin ja kokosin itseni, että se on nyt kestettävä koska tätä kärkyimme. Kaikkiaan neljä ruumista oli huoneiston osioissa. Yksi jo ommeltu. Yksi avattiin juuri. Niin sitten saimme anatomian luennon nuorilta lääkäriopiskelijoilta, jotka jaksoivat selittää eron terveiden elimien ja meidän työosastollamme kauan tajuttomana jo olleen syöpään kuolleen vanhan miehen elimistön välillä. Ruumiinavaus on konkreettisuuden huippu. Siinä ei koreilla eikä olla eri arvoisia ihmisiä.
Käytän sanontaa elämästä joskus että koitetaan kyntää tätä kyistä kytöä! Onhan elämä aikamoista. Jotain siitä tiedän minäkin. Kyystä ja kyisestä kydöstä. Mutta kuvaan valoa, iloa, toivoa, kasvua ja ihmettelen asioita kiitollisena elämästä. Ja ennen kaikkea uskon unelmiin. Kun maa on likaista astua, luotan siipiin, joiden avulla lennän. lv
Lähdin kuitenkin. Koska osa sanoi, höh, miks et tule, tulisit vaan, muuten ei nähdä koko kevättalvena. Heti lähdettyäni tiesin, että tein oikein. Automatka oli nopea. Ei ollut tönöjä ollenkaan eikä satanut ja tiet olivat sulat ja puhtaat. Kaikki kohtaamiset olivat isoissa neliöissä ja lyhyehköjä. Tiivistetysti oppii liikkumaan, kun kaikki pitkät paikat ovat suljettuja, kuten näyttelyt, teatterit, konsertit, elokuvat.
Meikkikaupassa sain yksilöllisen palvelun. Ei ollut toisia ja meillä oli maskit. Se oli aamupäivä lauantaina hiihtoloman alussa Kariston ostoskeskuksessa Lahdessa. -Sinä tarvitset puhtaan punaisen huulipunan, myyjä sanoi. Niin tarvitsin. Mutta mitä sillä tekee. Kukaan ei näe tulisia huuliani, paitsi lehmät näkisivät. Vähän on rumannäköistä maskien kanssa liikkua. Ministeritkin seisovat joka kuvassa, töröttävät. Kauneutta ei ole missään minkään vertaa tällä hetkellä. Tarkoitan ihmistä julkisuudessa. Hymy ei näy. Silmät yksin eivät riitä, sielun peilit, rakkaat.
Altistuin uutisille. Ei mitään kauneutta estetiikan nälkään. Ei mitään ravintoa. Ei mitään kuultavaa. Radion hiljaisuus tekee ajatuksille tilaa. Myös hyville kirjoituksille kuultuna hyvällä äänellä. Teemu Keskisarja joutui ottamaan kanavan YouTube. Siitä riemastuin. Lisäksi Herran sapattina, eilen, kuuntelin kolme saarnaa peräkkäin eri kirkoista striimattuna, katsoinkin siis suuresta näytöstä hyvillä stereoilla. Kädet olivat ristissä ja pyysin syntejäni anteeksi. Niistä ensimmäisenä ajatuksen turhat kehät ja ääneen lausutut kirosanat. Tämä rakkaan isänmaan aiheuttama turhautuminen ja kauneuden raivaaminen pois siivoamalla ja suojaamalla pakottaa etsimään hengenheimolaisia ajatuksen tasolla. Tarraudun niihin täydellä tunteen voimalla ja synnynnäisellä tahdolla. Minä en ole maasta vieraantunut. En tulesta enkä tunteista. Taivunko? Taivunko?
Lahdesta ajoin lauantai iltapäivällä Kontulaan. Sisareni perheen kulttuurikodissa muistin, että minulla ei ole matkalukemista ja jos en saa nuorten luona pitkään nukuttua, niin lainaatko? Hän oli minut pakottanut lukemaan joululoman jälkeen Johanna Venhon kirjoittaman romaanin Ensimmäinen nainen, kun valitin etten pysty keskittymään lukemiseen. Lainasin kirjan jo ennen joulua, mutta elämä oli täynnä käytäntöä ja käytännön huolia.-”Sen kirjan pystyt lukemaan. Sitä et palauta ennen kuin luet. Tiedän, että tykkäät, ja siinä on helposti luettavat lyhyet luvut”, hän oli sanonut. Oikeassa oli. Hehkuin Sylvi Kekkosen hillittyä viisautta hänen nipistäessään huulensa yhteen kääntämällä päänsä ja vaikenemalla. Iloitsin Sylvi Kekkosen kauniista äidillisyydestä ja lahjakkuudesta. Ymmärsin hänen kivut ja monet sairaudet. Ajattelin, millaista latua elämäni olisi kulkenut, jos olisin lukenut kirjan jo kymmeniä vuosia sitten?
Muistin sisareni siteerauksen Martta Wendelinin joulukortin kääntöpuolelle: ”Vain jos poimii tähtiä paljain käsin, tuntee kivun ja kirkkauden – että kuuluvat yhteen”. (Helinä Siikala). Toisen taidepostikortin takana häneltä oli Jo Nesbon mietelmä ”….on vain yksi asia, joka tuntuu tyhjemmältä kuin elämä ilman rakkautta, ja se on elämä ilman kipua.” Mainitsen vielä yhden siteerauksen. Se on Ellen Thesleffin elämäkerrasta: ”Vain heikot ihmiset eivät tunne yksinäisyyttä.” Saan siis postissa taidepostikortin painavan ajatuksen kanssa. Niitä on kaikkiaan tullut ainakin 250 korttia, ellei enemmänkin. Ja sen päälle kirjasuositukset, elokuvasuositukset ja parhaat sarja suositukset.
-Voisit tykätä Kirsti Paakkasen tarinasta Suurin niistä on rakkaus, hän oli vastannut viestillä heti, kun kiitin Ensimmäinen nainen suosituksesta ja kysyin lisää. Tätä hiihtolomaa en unohda koskaan. On monta asiaa, jotka veivät elämääni eteen päin. Kaiken sen viitekehyksenä oli tämä Ulla-Maija Paavilaisen Kirjoittama kirja Suurin niistä on rakkaus, Kirsti Paakkasen tarina. Meillä on esikuvia lähellä. Meillä on kauneutta, uskoa ja toivoa. On juuria ja siipiä arkirealismissamme. Mutta ei niitä kaikkialta löydä, ei. Tähän teokseen tulen palaamaan vielä. Luen ja siteeraan muistiinpanoihini siitä ajatuksia. Vähään aikaan en lue mitään muuta. Helsingin Sanomien määräaikainen lahjatilaus onneksi loppui. Ja kun ymmärsin, että Yle Radio 1 ei kuulu olla aina auki, niin minä iloitsen nyt enemmän.
Yksi rakkaista vävyistäni saapui julkisilla tapaamaan vanhempiaan sisareni perheen naapuriin ja näin tarjosi ystävällisesti itsensä kuskiksi minun selvitä helpommin seuraavaan yöpaikkaani, heille Espooseen. -Haluatko tulla ensin tervehtimään vanhempiani? hän kysyi. -Voin tulla maski naamalla, sanoin. Ja voi mikä pieni hetki taas syntyi. Hyvät kaffit sisaren luona. Täällä kuohuva kristalli laseista ja ajatus Kekkoseen, joka oli antanut Suomen kansalaisuuden Puolasta Suomeen muuttaneelle nuorelle pianisti pojalle, vävyni isälle. ”-Olen nuorena mennyt laivalla Puolaan ja myöhemmin kävimme opettajien kanssa bussimatkalla Baltiaa ja Puolaa. Koen vahvasti Puolan kansan ja sen raskaan historian, kuten Suomenkin,” sanoin. Nostimme maljat.
Espoo-Helsinki oli vävyn avustuksella selvitetty sunnuntaina. Sitten osasinkin jo vanhimman tyttären perheestä, lasten rakkaan vilkuttamisen jälkeen, suunnata vielä yöksi Lahteen. Ehdimme hiihtää Martan kanssa hurjalla mäkiladulla alamäet auraamalla. Puhuimme maalaamisesta ja kuvataiteesta. Kotiuduin maanantai-Iltana. Jälleen kerran sain palata elävänä aina vaarallisesta autoliikenteestä ja kovasta ajonopeudesta. Sitä jaksaa nyt. Pian on pääsiäinen, perinteeksi muodostunut yhteysjuhlamme.
Päätän kirjoitelman nyt omaan mietelmääni vuosikymmenten takaa: ”Taivas repii maan esiin jalkojen alla. Keväinen tuuli nostaa mieleni purjeen. Onko mennyt mennyttä? Saako jo lentää?” lv
Leena Valkeus 
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.