Syyskuun mietteet. Kuvassa Tähti

Olin unohtanut maksaa sivuistani ja yks kaks heräsin, että miten voin sen tehdä kun on jo myöhässä. Silti haluan ehdottomasti omat maksetut sivut pitää yllä. Aloin äkkiä kirjoittaa. Olen tehnyt kaikkea muuta. Kuvannut kukkia, lehmiä, joitain pikku tapahtumia, turhaa siivoamista ja elämänsä toistoa. Kaikki on jo koettu, nähty näistä ikkunoista tästä pihapiiristä, näistä hiljaisista valoisista huoneista. Täällä minä olen paljon luonut. Tai siis vähän. Vain pakon edessä. Käytäntöä on liikaa arjessani. Työtä ja se on kyllä terveellistä kropalle tehdä fyysistä työtä ja hauiksia hieman kasvattaa kestämään! Katsoin pitkästä aikaa elokuvat illalla ja nyt aamulla Kirjasto Kinon tarjonnasta tai nykynimeltään Cineast.fi. Katsoin Pieni pala kakkua. Hyvin mieleen jäänyt iranilainen kovan tason 2024 palkittu elokuva. Suomalaisista Jarmo Lampelan Eilan, jota en ehkä ollut edes koskaan katsonut. Lampelan elokuvissa on jotain kivaa lämpöä ja arkiluovaa selviytymistä.

Tämä kesä on tullut hyvään syyskuuhun. Lämpöiset säät tulivat takaisin päivällä ja yöllä. Avomaan kurkut innostuivat kasvamaan uudestaan jostain tyvestä ja olen voinut jatkaa uintia, mutta en uskalla korviin silti vettä päästää. Ehkä turhaan varon. Niska jäykistyy kun uin pää pystyssä kun yleensä uin aina selkää. Siinä rentoudun. Tosi kiitollisena herään uuteen aamuun, jolloin ikkunoissa on jo aurinkopäivä. Valo on tärkein elementtini kaikkeen. Valo tekee arjesta kauniin ja mielenkiintoisen. Valo tekee valokuvan. Valo ajaa luonnon kiertoon ja katsomaan ympäristöä, pihaa, kukkia, kasvihuonetta, laitumella lehmiä.

Ensin keväällä kylmyys ja sateet jatkoivat tulppaanien kasvua pitkiksi ja kukkien kestoa kuukaudeksi. Sitten lämpö lähti kasvattamaan kosteasta vanhasta pihamaasta luonnon niittykukkaseoksia. Unikoista viisi eri lajiketta loisti. Vieläkin loistaa punaiset silkkiunikot ja nuppuja riittää. Kosmoskukat muistuttavat äitini esikasvatetuista kukista. Minä en jaksa esikasvatusta. Tämä lämmin syyskuu kasvattaa niistä entistä suurempia kukintoja ja pensasmaista haarautumista joiden nuput eivät ehkä ehdi avautua. Pakkasten edellä poimin kaikki vielä ilokseni pitkälle tuvan pöydälle. Kukkia rakastan luonnollisina, en jalostettuina enkä ostettuina kesäkukkina. Kukat on ystäviäni ja kukat huoneisiin olen pääasiassa saanut joiltain ystäviltäni ja ottanut haasteen kasvattaa niitä rakkaudella ja jatkuvalla huolenpidolla. Ja ne todella ovat ihmetyksen kohteena jo.

Kehäkukkia on niin suuri penkki, että saan siemeniä ensi kesäksi suuret määrät. Hennosin poimia kukista suuren sylillisen maanantaina. Vein suvun haudalle ja vastapäätä olevalle yksinäiselle, työssään enkelinä toimineelle kansakoulun keittäjä Sylvi Välilehdolle. Poika on kuollut. Muita läheisiä ei ole. Jaksan muistaa hänet. Kävin sitten eilen taas haudalla, ihme kyllä aktivoitumiseni, mutta oli omissa astioissa kukkaset ja tiedän että kehäkukat kaikessa oranssin loistossaan eivät ole kestäviä maljakossa. Vein syysleimuja muutamia ja valkoisia pitkiä ojakärsämöitä. Tuli hyvä mieli. Perjantain myrskytuuli oli kattanut kivet, kummut ja käytävät tasaisella mäntyneulasten maailmalla, syksyn värisellä.

Viinirypäleet, pienet punaiset karviaiset, aroniat ja metsän puolukat vielä odottavat täyttä kypsymistään. Raakoja puolukoita en tarvii. Hillot ja hyytelöt keitin puutarhavadelmista ja toisen maun halusin suurista karviaisista. Hillosokerilla keitin enkä aio pakastaa. Jopa kuumensin purkit ja kukkurasta laskeutumisen jälkeen nappasin kannet kiinni. Tämä nyt on tämmöistä pientä tilannetta. Muistin, paitsi että sivut on saatava maksettua hetimiten, niin myös kasvit on syys lannoitettava, ne joille siitä on hyötyä ja suojaa talvehtimiseen. Nyt lähden kylvämään. Heti! Kuva kosmoskukasta. Leena Valkeus