Vähän siitä puhutaan

Vähän siitä puhutaan

siitä onnesta ja vastuusta minkä uusi ihminen tuo.

Se läheisyys.

Kipeä on miettiä oman rinnan kasvatteja maailmassa, noita nälkäisiä repijöitä.

Vaativat, vaativat kädet ja suut.

Kirjoitin näin kauan sitten. Omat lapseni olivat murrosiän tuntumassa ja oman äitini kuolemasta oli kulunut jo aikaa vuosia ennen lasteni syntymää. Joku kysyi, miten voit kirjoittaa omista lapsistasi noin? Vastasin, että yhtä hyvin kirjoitan itsestäni nuorena. Turha kaunistella elämää kaikissa vaiheissa. Aloitan tällä, sillä tarkoitukseni on puhua joistain välittömistä ja vanhoista suhteista. Sellaisia suhteita emona olemisen lisäksi on myös suhde luontoon. Mitä enemmän näen ja koen elämää, sitä herkemmin liikutun tietyistä tunteista. Jokaisen vanhan kaadetun puun luona itken ja pyydän anteeksi, jos ihmiset eivät ymmärrä

Juttuun liittämäni kuva on loppiaisena syntyneestä lehmävasikasta, jota emo ei hoitanut. kylmissään tärisi yksin navetan sementillä. Kannoin sen pesuhuoneen lattialle pyyhkeiden päälle, koska ei pysynyt vielä jaloillaan. Mieleeni tuli heti sana lämpö. Näin että oli jo ehtinyt kuivahtaa eikä muuta karjaa näkynyt. Olin ruokkinut ne ja luvun ottanut jo tarhassa, jossa viettävät aikansa pääosin ruokintapaikan vierellä. Pakkaset eivät onneksi tuolloin paukkuneet. Sitten pakasteesta juustomaitoa nopeasti lämpimän hellan liedelle vesihauteeseen sulamaan. Imemisrefleksi heräsi vasikalle pian. Puolen litran jälkeen alkoi nousta pystyyn. Nappasin taas syliini vasikan ja vein navettaan ettei liukastele lattialla. heitin oman takkini sen ylle ja kiiruhdin hakemaan lisää lämmennyttä maitoa, Annoin juoda niin paljon kuin jaksoi. Näin suolisto puhdistuu. Hieroin vielä kevyesti lämpimillä käsilläni vasikkaa. Ymmärsin miten vasikan on saatava lämmin tunnelma syödessään kuin emo hoitaisi. Puhuin sille ja lauloin vähän. Niin tein vierihoidossa omillekin, lauloin. Ja vaikka minua paljon nuorempi petikaveri sanoi että mitäkähän se tuosta ymmärtää, en hätkähtänyt. Ja sitten kotiinlähtöopastuksessa hän, nuori äitikin, kuuli lääkärin sanat meille: -Laulakaa ja puhukaa lapsillenne! Teidän lapsenne näkevät ja kuulevat!

Tuo kuva lohduttomasta jätetystä vasikasta on täynnä tunnetta. Jotain samaa koin Pariisin yhdellä suurella hautausmaalla sisäänmenon vierellä olevalla korkella seinämällä. Siinä oli valkoinen reliefi lapsilaumasta suut auki ja kädet ojennettuina meitä, aikuisia katsojia kohti ja teksti yläpuolella: Ne me quitto pas! Älä jätä minua!

Kuinka voisin koskaan unohtaa lapsen itkun, Sen, jolloin vasta ensimmäiset kyyneleet lähtevät suurista silmistä ja suu ei ole muodostanut sanaakaan. Mutta ne silmät. Ne pienen pojan silmät muisti taidemaalari Helene Schjerfbeck myös lopun elämänsä, kun kuuli, että se poika meni huutolaispojaksi jonnekin. Hän olisi halunnut pelastaa pojan itselleen mutta vanha äiti jyrkästi esti yhteiseen kotiin jonkun pienen räkänenän ottamista huutamaan. Näin elämä jättää muistijälkiä kauneudessaan ja rajuudessaan. Pahinta hyväksyä on julmuus, kylmyys ja epäoikeudenmukaisuus. Sota ja tappaminen, ahneus ja itsekäs yksinvalta.

Vasikkaa hoidan kuin kukkaa. Annoinkin sille nimeksi Kukka. Siitä kasvaa emolehmä. Suolisto näytti terveen eläimen merkit ja lauma on sen juttu. Jo vähän aiemmin syntyneet vasikat nukkuvat ihan vieressä ja odottavat leikkiin mukaan. Myös emoista sosiaalisin Seepia aina navettaan tullessaan nuolee vasikkaa ja hakeutuu nukkumaan lähelle näitä pieniä. Tiedän ennestään jo, että myös maitoa Kukka saa Seepian tissistä. Ehkäpä oma emo teki tuon vanhuuttaan ja halusi vain ulos muitten mukana. Kenties se herää tai sitten ei, että vasikalla ei näytä olevan emoa, joka kutsuu sitä. Ja suojelee kaikelta. Kyllä sen täytyy, tai sitten vain huomaa miten hyvin reipasta lastaan laumassa viedään muutenkin. Leena Valkeus