Kanatarhan kulmalla koettua

Kukko Kultasulka kiekui neljästä alkaen. Yö kanatarhan kattorakenteissa tarkoitti siirtymävaihetta, jossa edellisestä kanalaumastamme on elossa yksi musta kana ja tämä vahva kukko. Rouva ei päässyt yöpuulle näin korkealle useista yrityksistä huolimatta. Tilanne on sikäli kaunis ja ruma yhtäaikaa, koska emme tienneet emmekä tiedä, mitä teemme näille viimeisille, kun uusi lauma tuli päivän varoitusajalla kotiimme. Halusin munivia kanoja muutaman. Mutta emme hennonneet laittaa päätä pölkylle kukolta, joka on maailman kiltein, kaunein ja aikanaan kolmen itseään suuremman kukon laumasta selvinnyt hyville eläkepäivilleen muutaman rouvan kanssa. Nyt viimeisin niistä tekee kuolemaa. Kukaan ei ota kukkoa ja olen nyt tilanteessa että en tiedä.

Aamu oli kaikkiaan minulle sydäntä särkevän kaunis kesäaamu. Viideltä nousin täkin untuvasta pihaan. Joskus kotilon pehmeä kuori rusahti saappaan alla. Yläkuu. Kaikki elämä taas liikkuu eri tavalla kuin edellisellä viikolla. Lehmät yöpyvät vielä navetan suojissa kiusallisilta syöpäläisiltä. Sieltä ne hitaasti saapuivat näköetäisyydelleni kanatarhan editse. Kääntyivät kuuntelemaan kanssani aamuhartautta. Märehtivät eivätkä mitään pyytäneet. Hetki oli liikuttavaa katsottavaa. Muistin kaikki vuosikymmenten haaveet saada elokuvakamerat tänne. Vain tänne. Omenapuiden kukkimisen aikaan ja alkavan elokuun jälkeen kuukaudeksi. Alkukesän ohuen valon muuttuminen kypsyvän kesän täyteen hehkuun. Syksy olisi jo eri kokonaisuus. Syksy on se, mitä kesältä jäljelle jää. Haaveeni Suomen valosta ja kesästä tarvitsee tarinan. Vahvan tarinan. Visualisointi ei riitä mutta se on välttämätön. Valo on minulle kaikkein tärkeintä kaikessa.

Monet lemmikit olen haudannut näitten vuosikymmenten aikana, jotka ajattelin rakkaudella minun omaan tekemääni elokuvaan. Joitain päiväkirjamerkintöjä on ja loputon alitajunnan muisti. Jos sen saan käyttööni, tarina alkaa. Sekin hetki, kun Hesari oli vielä suuret irtonaiset ihanat sivut. Aamupäivän valossa, heräävässä kevätnurmessa istahdin keskelle peltotilkkua kodin ja postilaatikon välillä. Tuuli luki kassani sivuja ja kaksi kissaa ja rakas tiibetin spanieli näkivät minut kiireettömänä ja tulivat luokseni. Ne eivät ehtineet elokuvaan mukaan, vaikka kissat elivät 20-vuotiaiksi ja vanhuuteen kuolivat. Mutta se rakas koira kuoli auton alle jouluaattona vain 7-vuotiaana. Muisto ei sammu. Elämä eläinten kanssa on tunteita täynnä ja perhettä yhdistävä asia. On tutkimustietoa, että lemmikit ovat suurempi empatian lähde lapsille kuin sisarukset. Ja kukapa lapsi ei eläimistä tykkäisi, ellei allergiat estä niitten silittelyä ja hoitamista.

Ajattelen elokuun alussa pyörivää taideleiriä pihapiirissämme. Aikoinaan oli paljon eläimiä, jopa hevonen ja vuohia. Nyt lehmät ja kanat. Uusi kanaparvi oli kuin tilaus elokuun eka viikolla alkavaa leiriä ajatellen. Ehkä yksikään lehmä ei ehdi poikia siihen mennessä. Vasikat olisi kova juttu. Itse nautin tästä huolettomuudesta, kun laidunaika on simppeli eikä emot huuda vasikoita luokseen. Mutta laidunnäkymä elää vasikoiden juoksemisesta ja sen seuraamisesta. Leiripalaute on: parasta on ollut eläimet.

Aika on vielä pitää eläimiä maisemassa. Fyysisen työmäärän vaan täytyisi pysyä aika minimissään. Onneksi karja on sitkeä ja selviytyvä, suomalaista juurta. Vastoinkäymiset ja sairaudet eivät ole rasittaneet. Yhtälö on vielä kuosissaan. Mutta ehtiikö elokuvakamerat ennen kuin talo on jo eläimistä tyhjä? Eläinten äänet ovat kauniita. Lehmän märehtiminen rauhassa on terapeuttista katsottavaa. Lapsille kananmunien, tai edes yhden munan, hakeminen pesästä on suuri riemu. Huolellisesti pieni käsi sitä juoksuttaa keittiöön rikkoutumattomana. Silloin muistan aina Steinbeckin kirjallisuutta. Kaiken kaikkiaan jätän lukijoille viestin, että eikö tämä kuitenkin ole minun näköistä elämää? Ja jos elokuvaani ei tämä aika tarvitse, niin vähemmällä pääsen. Tätä elämää elän tänään. Tätä aamua kirjoitin ja jaan. Pimeänä vuodenaikana iltakierroksella tähtitaivaan alla kiitän. Kiitän ja rukoilen ja pyydän ja toivon ja uskon. Leena Valkeus