KOTILOISTA JA ELÄMÄSTÄ

”Elämä ei ole terveyttä, vaan paranemista, ei olemista, vaan tulemista, ei lepoa, vaan harjoitusta.” Martti Luther

Ei kaikkea ihminen valitse. – Miksi otat niin paljon työtä ja asioita hoitaaksesi? -Tätä en valinnut. Lähdin vain vähän kävelemään aamuun sateen jäljiltä, kasvihuoneelle ja ensimmäisiä puutarhavadelmia selvittämään pitkiksi kasvaneiden nokkosten seasta. Rouskis, kuului saappaan alta, rouskis taas ja vatun lehdellä kölli kotiloetana. Otti jo hermoon. Hain etikkapullon ja sinne sulloin kengän alle jääneet kotilot. Saman tien aloin etsiä ruohikosta, perennoista, lehdistä, maasta, luonnon tilassa olleesta vuosikymmeniä vanhasta puutarhasta, jossa omenapuut, marjapensaat ja vadelmat kasvavat sulassa sovussa sammaloituneesta pinnasta erilaisten vanhojen kasvien seasta ja tuottavat hyvää satoa.

En ehtinyt muuta mitään tehdä vaikka luulin olleeni runollisella päällä hyvätuulisena kuvaamassa aamua ja vapauttani. Ja ajattelemassa elämää. Sieltä pitkästä heinikosta, vanhasta tiuhasta kasvustosta pengoin esiin maan pintaa ja nyhdin heinää. Löytyi yksilöitä, ennen näkemättömän vanhoja suuria kotiloita, jotka eivät mahtuneet etikkapullosta menemään. Kaadoin etikkaa lasipurkkiin ja sohotin sinne suuret kyrmyt. Tänne tontille ne olivat saaneet asettua jo yli kymmenen vuotta sitten. Koskaan ei ollut aikaa käydä läpi koko piha-aluetta. Menin mieluummin suolle, tai käytin aikani kukkien hoitoon ja niistä kotiloiden poimimiseen, kuin hyötypuutarhaan. Syötävää näillä etanoilla oli niin paljon etteivät ne salaattiin, perunaan, mansikkaan, kukkiin ehtineet tehdä näkyvää pahempaa tuhoa. Nokkosta, hentoa koiranputkea ja voikukkaa on kyllä meillä riittämiin koko Soinin kokoisen alueen kotiloille.

Mutta nyt oli aika tarttua. Adrenaliinin nousu on aktivoinut minua ennenkin elämän tylsiin realiteetteihin. Olin kyllä sateen jäljiltä poiminut kotiloita poluiltani pihassa koko kesän. Käytin tänä kesänä niiden keräämiseen enemmän tunteja kuin koko puutarhan muuhun hoitamiseen yhteensä. Tiesin, jos en tee jotain nyt, ne leviävät minun muokkaamiini alueisiinkin pian, koska ovat jo puutarhassa saaneet lisääntyä Herran rauhassa. Toimmeko itse ensimmäiset Hollannin ja Belgian reissulta silloin, kun tyttäriämme siellä ikävöimme ja kuljimme hiekkarantaa. Keräsimme tuliaisiksi simpukoita, näkinkenkiä, sileitä kiviä ja juuri tällaisia kotiloita, tosin kuoria, mutta saattoi niistä nousta elämää vielä. Matka oli pari viikkoa, ehkä vajaa. Tämä hetki on jäänyt parhaiten mieleen. Ostimme myös Belgiasta ensi pyörän tytöille. Pinkin, jossa oli kaunis etukori ja sivulaukku. Eikä enää apupyöriä. Miina oli 5, Susanna 4 ja Martta 1. Laivalta sitten ostimme sivulaukun täyteen lakritsipötköjä ja etukorin täyteen muita karamellejä, mikään ei tuntunut olevan liikaa.

Pyörä on täysin maalissa vieläkin ja kunnostetut renkaat uudelle sukupolvelle täällä samassa Iiroon talossa. Mutta kotilot? Pitääkö ne tappaa vai säästää? Mitä pitää tehdä? Kaikki tappaminen on kauheaa. Yritän tehdä sen kuitenkin tässä tilanteessa tunteettomasti ja nopeasti. Tuleeko aika, että sanotaan: ne hullut tappoivat hyvän luomuruuan. Miksi viha sai aikaan sen, että etanakotiloiden rusahdus saappaan alla riitti hävittämiseen? Niitä olisi alusta saakka voinut käyttää ravinnoksi? Olen hidas uuteen. Kanatkaan eivät syö niitä. Kanat eivät syö myös liian prosessoituja ruokia. Joudun miettimään omaa valintaani toistamiseen eri asioihin. Sen tiedän, että haluan nähdä maan pysyvän puhtaana. Haluan nähdä mullan pinnan tänä syksynä omalla tontillamme ilman kotiloita. Perkaan ja väsyn ja lepään. Elän lähellä maata minäkin. Mutta ensi keväänä on jo munat valmistuneet ja koen sen saastuttavana iljetyksenä ja vitsinä, että miksi ne ovat tulleet jäädäkseen? Tänne Pohjolaan.

Aina en ehdi hakea kumihanskoja enkä pitkähihaista käsille. Nokkoset loimottavat käsivarsissa. Hyvä etten ensiapuun jo soita. Ajatuksen voimalla se sitten katoaa. Etikkaa olen käyttänyt kotiloihin 15 litraa. Enemmänkin olisin tarvinnut, mutta auto on niin usein korjattavana, että en pääse kauppaan enkä ymmärtänyt miten paljon sitä menee. Kiehuvaa vettä on ainakin 100 litraa kulunut ja mestauskivi ja suuri kalliopohja sekä vielä krematorio auringon polttavista säteistä on puhdistettu ja viety jätepolttoon. Kaikki ne kivet halusin kirkkaiksi puhdistaa ennen seuraavaa sadetta, joka vielä huuhtoisi ne. Päältä kiilloitettua on kait omakin elämäni, kun tällaista joudun tekemään. Tunnustuksia, kysymyksiä, neuvoja, anteeksipyyntöä, uskoa, toivoa, rakkautta, pyhyyttä, totuutta, viisautta, jaloutta, herkkyyttä, luonnollisuutta, taidetta, runoutta, kirjallisuutta, empatiaa, huolehtimista, valmistelua, prosessia, viimeistelyä, keskeneräisyyttä, lujuutta, rehellisyyttä, suoria katseita, valoa, kirjastoja, lukusaleja, kamareita, puhuttelua, rukousta ja ymmärrystä, minä.

Suunnittelin päivästä toisenlaisen. Olisin ajatuksen voimalla polkenut pyörällä kirjastoon. Olisin lukenut pitkästä aikaa lehtiä, sisustuslehtiä, kaikkea katsellut. Ja onhan siellä nuorimman tyttäremme Martta Magdaleenan ensi näyttely. Vuorovaikutusta hänen kanssaan olimme kyllä käyneet jo edellisinä päivinä. Kirjoitimme viestejä Renessanssista. Olin polkenut hurjana pyörällä lakkasoita hyvästelemään ja kiittämään. Mutta jouduinkin poimimaan vielä monia kiloja pitkien suopursujen keskellä salaa sateelta säästyneitä mutta hyvän kesän kypsyttämiä kirkkaita lakkoja. Perttu Pölösen ajatuksia elämästä ja ymmärryksestä, viisaudesta, kuolemattomasta musiikista ja kaikesta kauniisti tehdystä olin kuunnellut koko sen päivän. Puhelin kulki anorakin etutaskussa ja sieltä Yle Areena. Erityisesti jakso Taiteella ei ole arvoa se on voimaa. Kotiin vasta illan suussa, poljin pyörää nyt väsyneenä mutta odotin hetkeä päästä asiasta Martan kanssa kirjoittamaan. Olimme niin paljon samaa mieltä näistä tällaisista asioista. – Ei, ei vieläkään. Mutta valinta ei ollut minun. lv