Eläimistä

Eilen myöhään illalla, kun viimeiset askareet ulkona oli hoidettava ennen ennustettua vuorokauden sadetta ja ukkosta, näin komean sammakon kasvihuoneen edustan kivetyksellä. Sitten tupaan tullessani näin lyllertävän siilin ulkorapulla. Pakeni kuitenkin samantien tulosuuntaansa saniaisten ja suurten perennojen penkkiin. En ollut pihassamme siiliä nähnyt yli kymmeneen vuoteen.

Aamulla lähdin herättyäni lakkasuolle. Suon reunaan saavuttuani, korppi kuului. Sitten lähti kaartamaan metsikköön ja ääniä kuului jonkun aikaa kauempaa. Mietin, tarkoittaneeko mitä. Poimittuani noin tunnin, sade alkoi suorana mutta ei voimakkaana. Se ei haitannut. Sitten kuulin lähialueelta, mutta kasvillisuus esti näkemästä metsän reunaan, outoa kuin raskaan hengityksen tain kuorsauksen välimuotoa. Kuin suuri eläin olisi jotenkin sairaana, tai tekisi kuolemaa. En tiedä mikä se oli mutta käännyin samantien kotiin päin. Ei ole kyllä tällaista sattunut ennen, vaikka olen vuosikymmenet yksin lähtenyt lakkojen aikaan suomaisemia tavoittelemaan. Sopenlammella vuosia sitten näin karhun erasmuspennun leikittelemässä puun rungon takana. Oikeastaan näin sen todella vasta kun se oli jo kääntynyt menosuuntaansa ja hypähteli vauhdilla. Olin juuri laittanut kameran laukkuun ja terästin katsettani että mistä mennään siihen korpilakkakohtaan, jota molemmin puolin ympäröi suurehko avosuo ja mistäs kohtaa oja ylitettiinkään?

Pahimmalta säikähdykseltä vältyin, koska havaintoni todentui vasta, kun karhu valitsi oman suunnan vastakkaiselle avosuolle. Mutta kameraa en laukusta ottanut enää. Enkä lakkoja ajatellut. Kyllä suunta oli minullekin selvillä: autolle ja pois. Ja vielä ajatus, että taidanpa osaltani hyvästellä Sopenlammen. En ollut muistanut pitää mitään ääntä. Yleensä veisasin pelokkeeksi. Tällä kertaa kaikki oli suolla ihmeellisen hiljaista. Kunnioitin itsekin hiljaisuutta ja ihailin että osasin muuttua kamerani kanssa osaksi hiljaista luontoa ja seurasin lammen rannassa lintuja. Viime vuosina olen kuunnellut suolla puhelimesta radiota tai RKK Norvannon Jukan luentona. Niin nytkin kuuntelin. Mutta edetä en uskaltanut askeltakaan. Mieli lähtee kuvittelemaan vahvan draaman, jossa olen silmäkkäin suuren eläimen kanssa.

Aika turvaton niissä hetkissä kokee olevansa. Kertakaikkisesti on vaan luotettava että pahemmin ei käy mitä Luoja sallii. Siihen turvaan, suureen Luoja Jumalaan. Mutta ajatus tulla hirven potkimaksi tai karhun raapimaksi on keuheaa. Nyt, kun sää selkenee ja on lauantai-ìlta tulossa, ja auto on korjaamolta kovasti jo kotona, mietin, pitäisikö sitä lähteä oikeaan erämaahan, valtion maille, Sopenlammelle ja Lummelammelle, uskaltaisinko? Toisaalta on pihassa suuri kasa koivun vitaksia, että vihdoin ehtisin ne vastat tehdä. Tekisin vastat syyspimeille ja talveksi kaikkeen saunomiseen. Tätä krjoittaessani en vielä tiedä miten ilta ratkeaa. Mutta sen tiedän, itseni tuntien, että jonnekin suolle!

Liittämäni lehmäkuva liittyy aiheeseeni Eläimistä. Käsittämättömän vahvana emojen huolehtiminen vasikoista on nähtävillä. Suojelevat sateeltakin minkä osaavat ja nuolevat vedet pikkuisistaan. Huutavat ärsyttävästi niitten perään, jos vasikka ei jaksaisi uneltaan lähteä yöllisille ruokailuretkille laitumelle tai lähikoivikkoon. Näköyhteys täytyy olla koko ajan ja täysi ohjattavuus emon rinnalla. Joskus joku mammoista päivystää seisten, kun vasikat nukkuvat kylki kyljessään ja vähän emoista kauempana. Hirveä olisi näky ja meteli, jos siihen sudet, karhu tai muu peto hyökkäisi. Tähän asti on varjelluttu sellaiselta. Rauha on niin eri asia kuin sota, tai riita, tai ryötö tai viha. Rauha on suloinen.

Toisessa kuvassa Sonny Boy vastaa isällistä turvallisuutta. Kuva on otettu vuosia sitten. Tämä sonni ei ole enää laumassa. lv