Kuvitteellinen kuolema

Kaikki me täytymme välillä tunteista, ja annamme tunteemme tyhjiin.

Järjestelen kirjahyllyä. Pyyhin pölyjä. Avaan runokirjan, luen muutamia rivejä. Laitan sen takaisin. Otan toisen kirjan, etsin, selaan, ajattelen. Luen muutamia kohtia. Laitan sen hyllyyn. Rivit ovat suoria ja kirjoja on paljon. Kotiteatterin äänentoisto tuo samaan aikaan, jo toistamiseen, Miika Nousiaisen äänikirjaa Juurihoito. Lukijaääni Aki Laitinen kuulostaa uskottavalta kirjoitetun tekstin kanssa. Kaikki Miika Nousiaisen tavassa kirjoittaa ja olla kirjailija, sopii minulle. Otantani on kuitenkin suppea, sillä en ole pystynyt vuosiin enää keskittymään lukemiseen. Vain lehtiä, artikkeleita ja muutamia sisustuslehtiä. Olen tehnyt johtopäätöksen, että on vähän kiinnostavia kirjoja, jotka koskettaisivat juuri minunlaistani tunne- ja elämismaailmaa. Äänikirjan Juurihoitoa löysin sisareni perheen suosituksesta. Lainauskertoja olen uusinut jo useasti ja lukenut kirjailijan elämästä.

Kuvittelen usein miltä mahtaa tuntua kuolla. Mitä siinä tapahtuu, jos päästä kiskaisee ja elämä on siinä. Tai jos sydän ei edes ennakoi, se vaan jättää kehon. Mihin asentoon, millä ilmeellä, mitä muut ajattelee, miten sitä kukaan kestää? Mitä minusta jää jäljelle muuta kuin paljon puhelimessa kaikkea? Paljon julkaisemattomia kuvia kaikissa tallennusmuodoissaan vuosikymmenien ajalta. Mieletön määrä keskeneräistä elämää. Paljon elämänhalua ja energiaa. -Tekisin niillä vielä jotain, haave! Kaikki merkinnät, turhat sivut, keräilyt, muistot, vaatteet, tavarat, taulut, kaikki mitä ehkä joskus tarvitaan, haave! Kun aika menee, eikä ajasta tiedä.

Että mitä minulle oikeastaan tapahtuu. Mihin se energia ja tahto ja tarmo joutuu? Voinko valmistautua vielä hetken, muutaman kymmenen vuotta kuolemaan? Voisinko rukoilla jatkoaikaa? Haluaisin elää, kaikki on kesken. On paljon kaunista, ja ihmettely jatkuu. Haluaisin nähdä tämän hirvittävän pahuuden ja kilpavarustelun lopputuloksen. Niin, tämän maailman mustavalkoisina negatiiveina ja diakuvina. Että toteutuuko lapsuudesta tutut painajaiset? Entä kaikki se mikä päässä pyörii ja hakee ilmaisuaan? Onko vielä aikaa? Pää ei kestä loputtomiin säilyttämistä. Mutta onko minulla sanottavaa? Täytämme laput, anomme oikeudet, mutta kukaan ei tiedä tarvitaanko meitä enää.

Tämä on stressi. Stressi tappaa. Monen muunkin sairastumisen taustalla on stressi. Se ei kuulu ihmisen osaan. Mutta valinta ja vaatimukset? Miten kukin kehästä hyppää, jos saa loppuun asti itse tehdä terveellä järjellä päätökset? Eino Leino on kirjoittanut kaikesta, myös järjen säilymisen merkityksestä. Yrjö Jyrinkosken lausumana Leinon runo ”Oi varjele Herra mun järkeäin” oli löytö taas kerran siitä että Eino Leino on kirjoittanut kaikesta. Tämän kirjoitukseni haluan päättää lyhyeen ja viitata teille lukijoilleni kuuntelemaan YouTubesta mainistemani runo ja sen huikea tulkinta! Tätä en itse löytänyt. Taas kerran kiitän elämässäni muitten ihmisten suuren merkityksen elämäni ohjautumisessa. Elämä on loputon suo tuumata ja kävellä. Autetaan toisiamme löytämään omin tapa elää elämäänsä. Että jaksaisimme viisaina ja ymmärtäväisinä.lv