Kyykäärme

Kirjoitettunakin sana on ihan kauhean ruma. Kuvaa en kuvittele edes ottavani, saati sitten laittavani. Ajattelussani kyykäärmeet ovat poikkiraitoina maisemassa. Talvella hiihtäessäni latuja, hankia, maisemia muistan jokaisen poikkiraidan lumen alla, missä olen kyyn nähnyt. Joskus iskuvalmiina sihisten pää pystyssä. Joskus sykkyrällä tietämättä minusta. Joskus virumassa pitkin pituuttaan hiljaa eteen päin. Joskus luikerren liukkaana auringossa.

Ensimmäistä kertaa kyy oli nähtävillä pihassamme vajaa viikko sitten. Silloinkin se oli kuitenkin heinikon puolella mutta aivan vieressä tulemassa siihen missä kuljetaan. Tämäkin tosin on leikkaamaton nurmikenttä mutta kasvaa leikkikenttänurmea. Kuivahkon kesän takia kasvit ovat jääneet pieneksi ja maa sen alla on kovaa. Sulkapalloverkkoa emme voineet tänä kesänä laittaa suuren määrän hyttysiä ja paarmoja tähden ja meillä usein puhaltelee tuuli iltamyöhälläkin. Pihasaunio ja piharatamo ovat suosikkikasvejani jo lapsuuteni pihasta. Miellyttävät kasvit paljaille varpaille ja liikkumiselle. Unessani aina avautuu lapsuuteni piha, pientareet, sireenit, lehmihaat ja kaikki isän rakentamat rakennukset ympäri pihaa. Siirtolainen Karjalan kunnailta on isäni.

Olin kävelemässä rantaan lastenlasteni kanssa. Otin varalta puhelimen mukaan. Lasten äiti Soitti, kun oli saatellut meidät ja olimme kävelleet vähän matkaa. -Pihassa on kyy, ihan jalkani vieressä, siinä vuorimännyn kohdalla, kun kävelin tupaan. Olettehan varovaisia! Samantien tietenkin käännyimme takaisin. Tuntui ettei mitkään saappaat riittäisi nyt ottaa askeltakaan. Tytär oli jo saappaissa näyttämässä kohtaa missä näki kyyn ja vei lapset sisälle. Katseeni oli saalistavan linnun katse kun annoin silmieni liikkua lähiheinikossa. Sitten näin sen lipuvan pihapolun vieressä tasaisella kivellä rusakuusaman vieressä. Kauniisti liikkui, niin viattoman näköisenä, keskikokoinen ja komean ruskean kirjava.

Tulin sisälle. Soitin kriisiapua luonnonsuojelijalle, ystävälleni. Hän ei vastannut. Lähetin viestin mitä teen? Tulin uudelleen pihaan että näkisin meneekö kanatarhaan tai navetalle päin. Sehän voi olla pian ihan missä vain. Ja se on vaaraksi. Sain hyviä ohjeita viestissä miten toimia. Kuljin varmalla pihanurmella. Tuijotin sitä kiveä, missä olin juuri nähnyt kyyn. Ja samalla näin, että se oli juuri samassa kohdassa missä oli ollut kun tyttäreni sen huomasi. Voikukan lehtien ja kaiken muun kasvuston vihreydessä aivan liikkumatta. Niin minäkin. Kyy kiilsi auringossa kauniin värisenä, ei harmaana tai mustana, mutta niin selkeä kuvio selässä. Varmaan on nahkansa luonut ennen parittelua ja siksi värit ovat noin kirkkaat.

Olinhan neljä vuotta sitten nähnyt käärmeen parittelun, kun laidunlankaa vedettiin kivikkoisen pellon reunaan päin. Ensin näin kyyn nahkakotelon juuri pudotettuna. Sitten jalkani vierestä vilahti mustan harmaa kyy. Aloin tietenkin itkeä, koska mies oli lähellä. Oli luonnollista itkeä kauhusta. Näin että kyy meni pois päin laitumelta langan tuolle puolen. -Et tapa sitä, tai soitan poliisit, huusin, kun mies alkoi etsiä kiven muhkareita ja heitellä metsään päin. -On siinä kans, ensin itkee, ja sitten ei anna tappaa, hän sanoi pettyneenä. -Se on laitumen tuolla puolen. Se ei ole vaaraksi kellekään. Sitä et uhkaa nyt! Ja samalla hän sanoi että tuolla multakumpareella on 10 käärmettä. -Apua! siinä oli lopulta näytös, jossa mustanharmaa ja ruskeankirjava kyy oli hännästä toisissaan kiinni ja kiemurtelivat rinnettä ja kaulailivat kuin helminauha. Meistä häiriintyneenä käärme löysi kumpareesta yhden niistä mentävistä aukoista ja meni siitä sisälle vetäen toista perässään, niin, että kun toisen käärmeen pää meni näkymättömiin, jo toisen pää tuli vastapuolelta aukosta ulos. Niin ne jatkoivat matkaa liki parimetrisenä rimpsuna kivikkoista metsän reunaa pitkin.

Huh, mikä näytelmä. Lähtemätön kesäinen mielikuva on ikuisesti päässäni. Miksi minulle pitää elämän olla tällaista? Sitten hiippailin monena päivänä kaulaan asti kumisaappailla heinäpellon läpi kameran kanssa, että jos saisin nähdä vielä näytelmän ja kuvata tämän harvinaisuuden. Mutta ei. Vain langan tuolla puolen nukkui rullalle kääriytyneenä mustan harmaa kyy. Oliko soidinmenon hävinnyt yksilö? Vai se emo, joka jäi kasvattamaan uutta kasvua? Muuta en nähnyt koko kesänä ja aina säpsähdin ja vapisin sitä samaa laiskaa rullaa nähdessäni. Google sanoi, että naaras vetää urosta perässään ja se leikki voi kestää useita päiviä. Siksi kyyläsin kameran kanssa.

Pihassa oleva kauniin kiiltävä ja aurigosta liukas kyy ei ole sen jälkeen näyttäytynyt. Kohtaamisemme oli toista kunnioittava. en olisi pystynyt tekemään mitään. Muutamana päivänä liikuin pihan yksin tömistellen ja sitten otin lapset mansikkamaalle tai kasvihuoneelle tai lehmille veden antamiseen mukaani. He olivat sinut asian kanssa. Pian viisi vuotias Maria pyytää jokaisessa iltarukouksen omassa osiossaan, että Jumala suojelisi luontoa ja kaikkia eläimiä! Pikku hiljaa asia laimeni mielestä. Nyt saatan vetäistä lipokkailla tuttuja reittejä perennoita ihaillen ja vasta sitten tajuan mahdollisen vaaran. Kissa on kaiket päivät jonkun pensaan tai kukinnon alla varjossa ja siellä nukkuu myös yöt. On turvana sekin tieto, että meillä ei juuri hiiriä ja myyriä ole näkynyt muutamaan vuoteen. Kiitos hyvän hiirikissan. Siksi ajattelin että ei käärmekään täältä mitään löydä.

Halusin kirjoittaa asian. Tällaisessa maailmassa minä/me elämme. Emme tiedä milloin mikäkin tilanne tulee kohdalle. Mutta ei ainakaan silloin kun jotain yrittää väistellä tai jotain odottaa juuri nyt tapahtuvaksi. Sellaista elämä ei ole. Se ei ole ennustettavissa tarkalleen. Se on yllätyksellistä ja ihmellistä. Ajattelen – en kuvaa – että jos liikkeen huippu oli se käärmeiden liukas parittelu pienellä multakivikumpareella, niin konkreettisuuden huippu minun silmilleni on ollut se, kun kävin Hyksissä katsomassa ruumiinavauksen. Meitä oli muutama kesätyöntekijä ja kysyimme lupaa päästä katsomaa siellä alakerrassa olevaa patologian osastoa. Siihen tuli mahdollisuus. Ja vaikka aikaa on jo kymmeniä vuosia, näky on yhtä kirkkaana mielessäni. Korkeasta kylmiökaapista ruumis vedettiin hiuksista rosterivaunuille. Kaikki kolisi kylmyyttä. Kinttuun oli mustalla tussilla kirjoitettu sukunimi. Ja kun seisoimme vielä avauspaikan oven takana ja kuuman kesäpäivän tuntu ja se haju sieltä kävi nenään, olin pyörtyä ja kaduin että tulin. Sitten ovi aukaistiin ja kokosin itseni, että se on nyt kestettävä koska tätä kärkyimme. Kaikkiaan neljä ruumista oli huoneiston osioissa. Yksi jo ommeltu. Yksi avattiin juuri. Niin sitten saimme anatomian luennon nuorilta lääkäriopiskelijoilta, jotka jaksoivat selittää eron terveiden elimien ja meidän työosastollamme kauan tajuttomana jo olleen syöpään kuolleen vanhan miehen elimistön välillä. Ruumiinavaus on konkreettisuuden huippu. Siinä ei koreilla eikä olla eri arvoisia ihmisiä.

Käytän sanontaa elämästä joskus että koitetaan kyntää tätä kyistä kytöä! Onhan elämä aikamoista. Jotain siitä tiedän minäkin. Kyystä ja kyisestä kydöstä. Mutta kuvaan valoa, iloa, toivoa, kasvua ja ihmettelen asioita kiitollisena elämästä. Ja ennen kaikkea uskon unelmiin. Kun maa on likaista astua, luotan siipiin, joiden avulla lennän. lv