AJATUKSIA

Lähdin kuitenkin. Koska osa sanoi, höh, miks et tule, tulisit vaan, muuten ei nähdä koko kevättalvena. Heti lähdettyäni tiesin, että tein oikein. Automatka oli nopea. Ei ollut tönöjä ollenkaan eikä satanut ja tiet olivat sulat ja puhtaat. Kaikki kohtaamiset olivat isoissa neliöissä ja lyhyehköjä. Tiivistetysti oppii liikkumaan, kun kaikki pitkät paikat ovat suljettuja, kuten näyttelyt, teatterit, konsertit, elokuvat.

Meikkikaupassa sain yksilöllisen palvelun. Ei ollut toisia ja meillä oli maskit. Se oli aamupäivä lauantaina hiihtoloman alussa Kariston ostoskeskuksessa Lahdessa. -Sinä tarvitset puhtaan punaisen huulipunan, myyjä sanoi. Niin tarvitsin. Mutta mitä sillä tekee. Kukaan ei näe tulisia huuliani, paitsi lehmät näkisivät. Vähän on rumannäköistä maskien kanssa liikkua. Ministeritkin seisovat joka kuvassa, töröttävät. Kauneutta ei ole missään minkään vertaa tällä hetkellä. Tarkoitan ihmistä julkisuudessa. Hymy ei näy. Silmät yksin eivät riitä, sielun peilit, rakkaat.

Altistuin uutisille. Ei mitään kauneutta estetiikan nälkään. Ei mitään ravintoa. Ei mitään kuultavaa. Radion hiljaisuus tekee ajatuksille tilaa. Myös hyville kirjoituksille kuultuna hyvällä äänellä. Teemu Keskisarja joutui ottamaan kanavan YouTube. Siitä riemastuin. Lisäksi Herran sapattina, eilen, kuuntelin kolme saarnaa peräkkäin eri kirkoista striimattuna, katsoinkin siis suuresta näytöstä hyvillä stereoilla. Kädet olivat ristissä ja pyysin syntejäni anteeksi. Niistä ensimmäisenä ajatuksen turhat kehät ja ääneen lausutut kirosanat. Tämä rakkaan isänmaan aiheuttama turhautuminen ja kauneuden raivaaminen pois siivoamalla ja suojaamalla pakottaa etsimään hengenheimolaisia ajatuksen tasolla. Tarraudun niihin täydellä tunteen voimalla ja synnynnäisellä tahdolla. Minä en ole maasta vieraantunut. En tulesta enkä tunteista. Taivunko? Taivunko?

Lahdesta ajoin lauantai iltapäivällä Kontulaan. Sisareni perheen kulttuurikodissa muistin, että minulla ei ole matkalukemista ja jos en saa nuorten luona pitkään nukuttua, niin lainaatko? Hän oli minut pakottanut lukemaan joululoman jälkeen Johanna Venhon kirjoittaman romaanin Ensimmäinen nainen, kun valitin etten pysty keskittymään lukemiseen. Lainasin kirjan jo ennen joulua, mutta elämä oli täynnä käytäntöä ja käytännön huolia.-”Sen kirjan pystyt lukemaan. Sitä et palauta ennen kuin luet. Tiedän, että tykkäät, ja siinä on helposti luettavat lyhyet luvut”, hän oli sanonut. Oikeassa oli. Hehkuin Sylvi Kekkosen hillittyä viisautta hänen nipistäessään huulensa yhteen kääntämällä päänsä ja vaikenemalla. Iloitsin Sylvi Kekkosen kauniista äidillisyydestä ja lahjakkuudesta. Ymmärsin hänen kivut ja monet sairaudet. Ajattelin, millaista latua elämäni olisi kulkenut, jos olisin lukenut kirjan jo kymmeniä vuosia sitten?

Muistin sisareni siteerauksen Martta Wendelinin joulukortin kääntöpuolelle: ”Vain jos poimii tähtiä paljain käsin, tuntee kivun ja kirkkauden – että kuuluvat yhteen”. (Helinä Siikala). Toisen taidepostikortin takana häneltä oli Jo Nesbon mietelmä ”….on vain yksi asia, joka tuntuu tyhjemmältä kuin elämä ilman rakkautta, ja se on elämä ilman kipua.” Mainitsen vielä yhden siteerauksen. Se on Ellen Thesleffin elämäkerrasta: ”Vain heikot ihmiset eivät tunne yksinäisyyttä.” Saan siis postissa taidepostikortin painavan ajatuksen kanssa. Niitä on kaikkiaan tullut ainakin 250 korttia, ellei enemmänkin. Ja sen päälle kirjasuositukset, elokuvasuositukset ja parhaat sarja suositukset.

-Voisit tykätä Kirsti Paakkasen tarinasta Suurin niistä on rakkaus, hän oli vastannut viestillä heti, kun kiitin Ensimmäinen nainen suosituksesta ja kysyin lisää. Tätä hiihtolomaa en unohda koskaan. On monta asiaa, jotka veivät elämääni eteen päin. Kaiken sen viitekehyksenä oli tämä Ulla-Maija Paavilaisen Kirjoittama kirja Suurin niistä on rakkaus, Kirsti Paakkasen tarina. Meillä on esikuvia lähellä. Meillä on kauneutta, uskoa ja toivoa. On juuria ja siipiä arkirealismissamme. Mutta ei niitä kaikkialta löydä, ei. Tähän teokseen tulen palaamaan vielä. Luen ja siteeraan muistiinpanoihini siitä ajatuksia. Vähään aikaan en lue mitään muuta. Helsingin Sanomien määräaikainen lahjatilaus onneksi loppui. Ja kun ymmärsin, että Yle Radio 1 ei kuulu olla aina auki, niin minä iloitsen nyt enemmän.

Yksi rakkaista vävyistäni saapui julkisilla tapaamaan vanhempiaan sisareni perheen naapuriin ja näin tarjosi ystävällisesti itsensä kuskiksi minun selvitä helpommin seuraavaan yöpaikkaani, heille Espooseen. -Haluatko tulla ensin tervehtimään vanhempiani? hän kysyi. -Voin tulla maski naamalla, sanoin. Ja voi mikä pieni hetki taas syntyi. Hyvät kaffit sisaren luona. Täällä kuohuva kristalli laseista ja ajatus Kekkoseen, joka oli antanut Suomen kansalaisuuden Puolasta Suomeen muuttaneelle nuorelle pianisti pojalle, vävyni isälle. ”-Olen nuorena mennyt laivalla Puolaan ja myöhemmin kävimme opettajien kanssa bussimatkalla Baltiaa ja Puolaa. Koen vahvasti Puolan kansan ja sen raskaan historian, kuten Suomenkin,” sanoin. Nostimme maljat.

Espoo-Helsinki oli vävyn avustuksella selvitetty sunnuntaina. Sitten osasinkin jo vanhimman tyttären perheestä, lasten rakkaan vilkuttamisen jälkeen, suunnata vielä yöksi Lahteen. Ehdimme hiihtää Martan kanssa hurjalla mäkiladulla alamäet auraamalla. Puhuimme maalaamisesta ja kuvataiteesta. Kotiuduin maanantai-Iltana. Jälleen kerran sain palata elävänä aina vaarallisesta autoliikenteestä ja kovasta ajonopeudesta. Sitä jaksaa nyt. Pian on pääsiäinen, perinteeksi muodostunut yhteysjuhlamme.

Päätän kirjoitelman nyt omaan mietelmääni vuosikymmenten takaa: ”Taivas repii maan esiin jalkojen alla. Keväinen tuuli nostaa mieleni purjeen. Onko mennyt mennyttä? Saako jo lentää?” lv