Kun hiihdän

Ei minun pitänyt lähteä Motti Miljan lenkille. Oli ajettu latu ja ajattelin vähän matkaa seurata. Vaikea on kääntyä takaisin minun luonteella. No, kierretään sitten 18,5 kilometriä. Vapaapäivä keskiviikko. Helpommalla olisin päässyt, jos edellisen illan Soinin kuutamohiihdossa olisin jatkanut kierroksia Onnellisena hymyilin siellä korpikuusien suojassa tervapatojen, kuunvalon ja ehdottoman yksinäisyyden syleilyssä. Ajattelin, että käyn nopeasti kotona maksamassa katolle otsalampun valossa jääneen nuoren riuskan lumenpudottajan, ja heti palaan ladulle takaisin.

Jos kotiin menee, kotiin jää. Aamulla ajattelin korvata sen. Valo ei ollut minkään värinen. Tunnelmaa ei ollenkaan. Tervapadat tyhjinä laudan palasten päällä, lumesta tehdyn pienen tuulensuojan turvassa. Niin kauniisti kaikki oli laitettu kuutamohiihtoa varten. Illalla kaikki oli niin tunnelmallista. Padat olivat palaneet kuulakkaassa yössä. Ihmiset oli kodeissansa. Voi mikä sääli. Ehdotan, että meille, jotka uskomme kuun näyttäytyvän illan mittaan (otsalamppuja ei todellakaan tarvita kuutamohiihdossa), olisi lähtö vasta 21.00. Siis meille, hiljaisuudessa hiihtäville tulisieluille. Voisi hiihtää aina vaan, uusi kierros, ja taas. Henki liikkuu latujen yllä.

Taiteltu nenäliina oli taskussa. ei puhelinta. Olisin kuvannut Motti Miljan varrella kasvaneet kuuset. Kuin pylväät ne nousivat hiihtäjän katseella ylös taivaaseen. Sitten tuli levähdyspaikoilla merkintä 112 soitettaessa mikä on paikan koodi. Ketään ei näkynyt , ääntäkään ei kuulunut. Tein ainoat jäljet sauvojen kärjillä perinteisen ladun molemmin puolin. Ei ole juotavaa mukana. Nenän päähän nousevat tipat kuivaan taitetulla nenäliinalla. Eilen iltana tuli vähän verta niistämisen mukana. Kauhistus, jos täällä nenästä syöksyy tumman punainen hurme puhtaalle hangelle. Jos ei se loppuisi. Mistä saisin avun? Pahemmin ei käy kuin Luoja sallii. Sujakoin menemään ja ulkomuistista aloitin laulun Kuulkaa korpeimme kuiskintaa. Vesistöäkin näytti olevan hangen alla vasemmalla, mökki sen paljasti.

En lähtenyt ajattelemattomasti, vaan ajattelin lähteä kuitenkin. Ennalta ehkäisen kansan sairauksia. Ja itsensä pitäminen liikkuvana ja normaalipainoisena on kaikkein varmin suoja itsetunnolle. Onnelliset virneet ja viekkaat ajatukset korpikuusten suojissa vahvistavat kasvolihaksia, silmiä ja huulia. Vahvistavat jopa selkärankaa. Sitä ainoaa, joka tukee meidän olemuksemme terveyttä. Kun hiihdän, ajatuksia pilkahtelee. Tunteet ryöpsähtelevät rakastumisen mielettömyyttä. Elämän pituinen juoni iloon ja valoon ilmehtii. Usko on totta. Hiihdän aukaistua latua ja kovaa latupohjaa. Hapenottokyky huitoo hyvää lukemaa. Yskät ja nuhat happi hakkaa. Ja D- ja C -vitamiini. Huhuu, en usko muuhun.

Leuhkasti heitän ilmoille: en ota vastaan ketään vieraita hiihtolomallani. Tai siis, jos he suostuvat hiihtämään vähintään 20 kilometriä Soinilaisessa maisemassa minun kanssani. Sitten jopa savusauna voi lämmetä, tiedä vaikka jokaisena päivänä. Mistä tämä kumpuaa? Olen aina asunut mäkipaikoilla. Lapsuuskotini oli korkealla kalliolla. Juostiin navetan nurkkaan piiloon, kun isä huusi: ampu tulee, lapset piiloon nyt! Ammuttiin kallioon talon kaivoa ja likakaivoa. Mäki ylös, mäki alas kaikkina vuodenaikoina, Lisäksi lammashaka ja Hukkasen mäki. Voi hurjaa, mitkä ladut ja mikä vauhti. Kaatua ei saanut. Puut, kannot ja kivet pelottivat.

Sitten nuoruus Lahdessa, Salpausselällä. Vuosi Helsingissä oli ihanaa aikaa jugend asuntolassa, keskellä kaupunkia ja näyttelyitä, konsertteja, elokuvia. Linnanmäen ympärillä oleva pururata riitti luoksulenkkeihin. En muista hiihtäneeni Helsingissä. Korpilahti kaksi vuotta, Jyväskylä kolme vuotta. Kaikki tietävät mitkä maastot ja mäet. Sen jälkeen minut elämä viskasi Soiniin. Kuinka ollakaan, sopivasti Keski-Suomen rajalle. Lumen ja talven maahan ja Vuorenmaan ja Löytömäen väliin. Kävin sitten vielä pitkät viikonloput olemassa Jyväskylässä latujen, järvien, mäkien ja avannon maisemissa Nurmelan puolimatkan kodissa. Tein maisterin tutkinnon ja Valkeus asui yksikössä tehdessään päihdetyön ammattitutkintoa. Hip hurraa tätä elämää. Nyt on hiihtoloma ja lunta ja aurinko.

Luulin käväiseväni nopeasti Helsingissä loman aluksi moikkaamassa perheväkeä. Pelko siitä, jos tilanne pahenee, ettei pääsiäisenäkään nähdä. Viime vuoden pääsiäisen aikana Uudenmaan sulku oli kova isku kauan odotettuun yhteiseen juhla-aikaan. Kyytön paisti oli viime yön rautapadassa miedossa lämmössä. Keittiö sipisiisti. Kylmäkallet jäädytetty ja suuri pakastelaatikko otettu jo tuulettumaan. Tankki täynnä, lasinpesuneste ja öljy täytetty ja mukanakin. Varalta. Olin lähdössä. Luulin, että lähden. Olin kuitenkin kysynyt viisautta ja johdatusta, että lähden vai en lähde. En lähde! Ei siellä uskalleta ottaa vastaan Soinin puhdasta pulmusta. Ettei ole paineita puolin ja toisin. Muunnos on siellä lähellä. Päiväkodit lähes tyhjät. Lapset altistuneina mutta terveinä kotona. Miten kukaan kestää tätä? Miten kukaan kestää tätä? Miten kukaan kestää tätä? Miten kukaan kestää?

Lähden hiihtämään kiltisti Soinin laduille. En uhoa, en uhmaa, en itke, en naura. Hymyilen auringolle tietenkin. lv