Yhtään en muista mistä olin ajatellut aloittaa. Merkintöjä en tehnyt mutta monia aloituksia olen mielessäni käynyt. Otan esimerkiksi lauseet: Paljon valoa on valkoinen, vähän valoa on harmaa.
Kun ajoin Ähtäriin perjantaina päivällä, satoi lunta. Menin tästä suoraan pienempiä teitä. Kaikki tiet oli hyvin aurattuja ja hiljaisia, oli vaikea eroittaa taivaan ja maan rajaa, tietä ja penkkoja. Sitten valkoisessa maailmassa, avohakkuun suoralla, lenteli valkoinen lintu, riekko, kaarrellen oikealta vasemmalle, vasemmalta oikealle muutaman kerran ja hävisi sitten kauemmas pois.
Lauantaiaamuna kuuntelin kahvia juodessani ja hiljaa miettiessäni Eva Tigerstedtin klassisen musiikin ohjelmaa Utelias äänimatkailija: Vettä vaan. Hän puhui lumesta ja sen olomuodoista ja veden kaikista olomuodoista. Sitten kuulin lauseet: Paljon valoa on valkoista. Vähän valoa on harmaata. Hetkinen, tuohon tartun. Olenhan valon lapsi. Marras-joulukuussa olen kuollut valon puuttuessa. Valkoinen taulu eilen edessäni ja nuo sanat saivat mielen kiinnittymään asiaan miten vaikeaa on opttaa oppilaille valon merkitys huoneissa, esineissä, ihmisen kasvoissa, missään. -Jättäkää paperin valkoista mieluummin valoksi kuin teette harmaata lyijykynää kaikkialle ja jos vielä sormella levitätte, apua!
En halua olla harmaa ihminen. Harmaa on minulle kaunis vain lampaan villalangassa. Mutta jos joku sekoittaa harmaan vaalentamalla valmismustaa valkoisella, niin silloin pysäytän: Seis! Ei tuota jaksa katsoa. Siinä ei ole mitään katsottavaa eikä välity elämä. Tiedättehän että kalliokin elää valon voimasta. Ei sitä noin maalata. Miksi naisen hiukset maalaatte ruman ruskealla. Siksihän naiset värjäävät hiuksiaan, etteivät ne olisi harmaat tai hölynpölyn väriset. Keventäkää pensseliä, ottakaa suortuvat, uskokaa että hiuksia on enemmän kuin vieri vieressä yksi hius. Tai tönkkö ruskea läjä.
Vasta myöhään aikuisiällä olen itsekin oppinut jotain valon ja varjon aikaansaamiseksi komeasti. Vaistonvaraisesti valo vain on minua ohjaillut ja käskenyt tarttumaan kameraan tajuten että hetki häviää, älä viivyttele, taivas määrä varjojen pituudet. Niin, taivas! -Onko Jumala silloin paljon meidän kanssa kun taivaalla on paljon värejä, kysyi 5-vuotias lapseni, kun kävelimme usein ulkona ihastellen kaikkea maalaismaiseman hiljaisuudessa.
-Noinko sinä ajattelet, mielenkiintoista, vastasin lapsen kysymykseen ja yhdessä kävelimme hiekkatietä. Sitten lapsi jatkoi: ”Taivasta ei kukaan voi jakaa. Se kuuluu kaikille. Ihmiset ovat tarkkoja rantaviivastaan missä raja menee. Ihmiset riitelevät maan rajoista senttimetrin tarkkuudella mikä kuuluu omaan tonttiin. Mutta taivasta ei voi kukaan jakaa eikä sitä voi kukaan omistaa vain itselleen.”
En milloinkaan unohda tuota kesäillan hetkeä. Tiedän vain että on asioita joihin ei voi vastata lapselle, että se on niin tain näin. Voi vain jäädä yhdessä ihmettelemään. Puhuin paljon luonnosta heille. Puhuin mitä mistäkin seuraa ja että luonnosta voi oppia kaikkia asioita elämää varten. Lapseni näkivät tuskani turvesoiden lohduttomasta ruskeasta pölystä järven yllä kuuman heinäkuun uintiaikaan. He kuulivat kun sanoin että revityiltä soilta on tullut hillalutikka mansikoihin. Yhdessä niitä tuhosimme mansikan lehdiltä kukinnan aikaan. He kuulivat myöhemmin kun sanoin että kaikki minun marjametsäni ja suppismetsä on hakattu avohakkuulla enkä tiedä uusia paikkoja. On pintamaakin rikottu.
Nyt on puhuttu paljon soiden merkityksestä, aarniometsien merkityksestä, meriveden lämpiämisestä, jäälohkareen liikkuessa ja sulaessa ja vaikka mistä. Nyt pysäytetään elinkeino suolla, kun kaikki on revitty jo puoleen väliin. Ihmiset velkaantuvat, kun työt loppuvat ja kalusto on ensin käsketty hankkimaan ja nyt kaikki seis! Lyhytnäköistä on johtaminen, joka on maasta vieraantunut. Lyhytnäköistä ja turhaa on politiikka. Järjetöntä suorastaan poukkoilun kanssa, kun ei oteta selvää ja päätetään, käsketään, vaaditaan ja sitten kaikki lopetetaan hetkessä. Ei noin ole tarkoitettu ihmisen ja luonnon kanssa pelattavan. Nämä kaikki luontoon kohdistuvat rasitukset olisi maalaisärjellä pitänyt tajuta, että enempää ei voi ottaa mitä luonto antaa.
Ennalta ehkäisevä on mielekkäämpää kuin tilanteiden korjaaminen jälkikäteen. Minkä takia peruskoulussa ei opeteta ihmistä ajattelemaan mitä mistäkin seuraa? Miksi ei ole käytännön filosofiaa oppituntina? Miksi ei sanota suoraan, että elämä on kovaa kun vastoinkäymiset ovat jokaisen kohdalla osa elämää. Ja vastoinkäymisten läpi on mentävä. Elämä jatkuu. Pienillä teoilla on merkitys. Talkoita tarvitaan silloin kun on paljon asioita rikki ja ihmiset nääntyvät ja luonto huokaa tuskissaan. Politiikka on turhaa. Pienissä ja nuorissa on mahdollisuus.
Taivasta kun tähyän, ajattelen, että meidän sukupolvi on sotkenut luonnon noinkin pahoin. Ahneus ja raha edellä on elämää eletty. Armahda meitä! Entäpä jos olemme tämän velkaa lapsille ja lastenlapsille? Mutta ei tässä vielä kaikki. Jospa lapsenlapsemme tulevat kysymään meiltä toisenkin asian perään: Miksi kristinusko kulttuurimme juurena jätettiin opettamatta? Miksi ei annettu vaihtoehtona rakentaa arvomaailmaa sille perustalle joka on aiemmin ollut mahdollisuutena? Että on saanut kunnon tietoa Raamatun kertomuksista koulun uskontotunnilla. Niissä kun hyvä saa palkkansa ja paha saa palkkansa. Sillä alueella lapset ymmärtävät mikä kannatta. Hyvä ja oikea kannattaa. Mitä me siihen vastaamme? lv
Leena Valkeus 
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.