Kun kuuntelen

Olin koulutuksessa etänä. Olin kuunnellut itseäni viimeisen vuoden aikana. Päättelin, että en ota käyttöön elämäni aikana G-Suitetiliä enkä opettele Classroomia tai Peda.net. Olen vain käsinkirjoituksen kannalla. Ja paperin ja paperikuvien ja taidepostikorttien ikuinen hypistelijä. Valinnaisryhmien kuvataiteen 8. ja 9. luokan kanssa olin onnistunut selviämään Wilma, Google, tekstiviestit, sähköposti ja WhatsApp apunani. Olihan kyse ryhmistä, joissa opetukseen kuuluu myös tietoa taiteesta ja taideilmiöistä ja tehdä jollain tekniikalla taidejäljennös. Niinpä tehtävän anto ja vuorovaikutus saattoi ulottua lyhyeksi jääneenä etäopetusjaksona noin.

Kansalaisopiston taiteen valmentavassa ja taiteen perusopetus ryhmissä olen opettamassa tänä lukuvuonna, pitkästä aikaa. Siksi jouduin koulutukseen eilen perjantaina keskellä päivää. Leivinuunin pelti unohtui laittaa kiinni ja oli tuhkat vaan, kun koulutus loppui ja oli tarkoitus tehdä uuniin vielä jotain jouluksi. Taas kuuntelin itseäni, että en opi mitään, ellen paneudu täysillä ja ota heti taitoa jatkuvaan käyttööni. Että kannattaako ajaa itsensä koulun penkille vielä kuuntelemaan ja yrittämään. Onko pakko?

Koulutus vaikutti mielenkiintoiselta. Oli selkeäsanainen ja kiireetön opettaja. Ja kun kuuntelin itseäni, niin kuuntelin opetettavia samalla ja tehtävääni taidekasvattajana. Eihän keinoista voi tinkiä. Sitäpaitsi tämänkaltainen on tulevaisuus, ei vain tämä vuosi. Sitä paitsi kun ei tarvitse pitää kuria, niin jää aikaa rakastaa oppilaita enemmän. Ja saa olla kotona. Kaikki saavat olla kotona eikä pimeillä liukkailla teillä kulkemassa kouluun ja kotiin. Ja sitten kun saa nähdä oppilaiden urheat viivat, värit, rytmit ja tarinat ruudulla, niin onhan se palkitsevaa.

Lauantaiaamuna olin aikonut kirjoittaa aiheesta ”Kun kuuntelen” ihan jotain muuta. Sitten sain kuvan puhelimeen, jossa 4-vuotias lapsen lapsi oli Helsingissä kuvataidekoulussa etänä. Ensimmäinen kerta oli tänä lauantaina. Liikutuin kuvasta, kun näin miten keskittyneesti lapsi istui läppärin näyttö pöydällä auki ja yhteys oli muodostettu opettajan ja oppilaiden kanssa. Sain vielä kuvan, joissa hän näytti piirrostaan näyttöön päin. Ymmärsin, että pienille oppilaille virtuaalinen opetus on ihan normaali tila. Nyt kuuntelin itseäni. Haluan tavoittaa lapsen, tässä ajassa näillä keinoilla, minä haluan opettaa taidekasvatusta ja olla vuorovaikutuksessa etänä.

Niin löysin taas itsestäni elinikäisen oppilaan. Tämän 4-vuotiaan äiti, esikoiseni, kulki pienestä pitäen innokkaasti kanssani taidenäyttelyissä ja kävi kuvataidekoulun. Hän oli jo aikuinen, kun kiersimme yhdessä Helsingissä taidenäyttelyitä. Hän sanoi, että mennään Tennispalatsiin (nykyinen HAM), siellä on suuri näyttely japanilaisesta mangasta. – Ei se minua kiinnosta yhtään, sanoin. -Äiti, se kuuluu sun opetukseen. Nuoria kiinnostaa manga. Sun täytyy perehtyä siihen ja ymmärtää heitä ja se,mistä he ovat kiinnostuneet.

Niin mentiin, oltiin kauan, näyttely oli laaja ja tyttäreni kuljetti minua mukanaan tottuneesti. Muutaman viikon kuluttua luokkaani tuli harjoittelijaksi taideopintoja aloittanut nuori. Hän teki monenlaisia töitä itse. Tavoitti myös ne oppilaat, jotka olivat henkeen ja vereen mangatyyliä. Iloitsin että saatoin hakea kirjastosta aiheeseen sopivia kirjoja, Kiasmassa käydessäni jopa ostin koulun kirjastoon pari kirjaa. Tiesin, miten tärkeää oli kuunnella nuoria ja vaeltaa ajassa. Paljon ajattelen ja paljon puhun ja paljon toimin ja melkein kaikesta selviän. Mutta voin tunnustaa, että lasten ja nuorten kuunteleminen on avartanut eniten ymmärrystäni. Vahva ennakkoasenteeni onkin yks kaks ollut helppo pudottaa pois. Toinen tyttäristäni kysyi joskus nuoruusvuosinaan: -Äiti, oletko ihan varma, että olet oikeassa noissa sun taiteeseen liittyvissä mielipiteissäsi? Mietin hetken ja sanoin: -Olen. Hän pyysi perustelemaan. Perusteluni oli, että olen niin monista nousevista taiteiljoista tiennyt tyylistä, kuka nousee ja voittaa kisoja tai löytää uransa taiteessa. Siihen aikaan Ars Fennican voittajat satuin arvaamaan ja jollain aistillani kuuntelin millainen aika on nyt meneillään. Ja kyllä äänestykseni 2019 Ragnar Kjartanssonin kohdalla onnistui helposti ja taiteilijan näyttely Kiasman 5. kerroksessa vuosi sitten nosti kävijäluvut helposti. Samoin kuin Amos Rexin avausnäyttely. Huikeat videot ja musiikit oli molemmissa. Kyllä jos voit mennä lasten kanssa näyttelyyn ja kokea sen yhdessä, niin – kuuntelen taas itseäni ja reagointiani, ja kysyn: tarvitaanko muuta?

Lapsuus katoaa, mutta ei koskaan lapsi. (Elmer Diktonius)

Rakkauden ensimmäinen velvollisuus on osata kuunnella. (Paul Tillich)

Aito rakkaus on jatkuvaa itsekasvatusta. (M.Scott Peck) lv