Olen aina ajatellut paljon kuolemaa. Joka päivä lapsesta lähtien. Vaikka olen iloinen ja elämää täynnä, niin silti mietin miten mahdoton asia kuolema on. Se on vihollinen. Ehkä se tulee iankaikkisuus sanasta. Lapsena sanoin äidille kerran, että miten pitkä aika on iankaikkisesta iankaikkiseen? -Et saa miettiä tuollaisia, hän vastasi. Lause iankaikkisesta iankaikkiseen pyöritti päätäni melkein hulluuden partaalle. Mutta nyt ajattelen vain ilman mahdottomuutta.
Tänään oli harvinaisen hyvä saarna Yle Radio 1 jumalanpalveluksessa. Jäi mieleeni lause, että ei ne pahat teot, joita teemme joka tapauksessa, vaan ne hyvät teot, jotka usein jätämme tekemättä. Hyvillä teoilla tasaisimme vaakaa. Onhan tämän sunnuntain teksti viiltävä Jeesuksen opetus: ”Minkä olette jättäneet tekemättä yhdelle minun vähimmistäni, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.” Ja siis kuulumme vuohien laumaan. Se oli mielenkiintoinen saarna pitkästä aikaa. En kääntänyt kanavaa.
Viisaus ja filosofia kiinnostaa. Viisas vaeltaminen on sitä että osaa laskea päivänsä oikein. Eli siis kantaa mukanaan ajatusta että kuka tahansa meistä voi kuolla millä hetkellä tahansa. Ja mitä se kuoleminen on? Mikä meissä kuolee? Kun tuntuu, että ajatukset ei kuole. Ne täyttävät päivän aina aamusta iltaan. Että malttaako sitä olla kuolleena? Ja mihin asentoon katse ja ilme jää? Mitä muut ajattelevat ja mitä kuolemassa oikeasti tapahtuu? Varmaan luulen, että ennakoin siksi, ettei kuolema pääsisi yllättämään. Mitä on voittaa kuolema? Kuolla itselleen ja antaa hyvän ja oikean kasvaa. Se varmaan helpottaisi, jos ei vihaisi eikä turhautuneena heti kiroilisi. Mistä lienee tullut kiroilu mukaani? Ei ainakaan lapsuuskodista. Luultavasti tässä talossa on ollut aina liian paljon työtä. Raskasta työtä ja raskasta elämää. Se on kiroiluttanut. On tietty hauskaakin ollut ja rentoa ja paljon luovaa tilaa mutta työtä ja huolta on ollut liikaa. Se on selvä se. On sattunut milloin mihinkin mutta periksi ei ole voinut antaa. Jos olisin syntynyt selkeämmin taiteilijaksi, niin olisi osannut valita vähemmän työtä ja ehkä täsmällisempää etenemistä. Aikaisemmin olen jo todennut, että en uskalla vanheta ilman taiteita. Se se on. Taiteen tekemisessä kuollaan luonnollisesti. Luominen on kuolemista. Tämä oma elämä, kaikki tunteet! Se on nyt luotava uuteen muotoon rakkaudessa. Vailla kipua?
Horisontti on merellä suora. Muualla sitä hämärtää mäet, vuoret, puut, ja kulttuuri. Lapsena yläkerran kamarin ikkunasta näkyi Tuusmäki sinisenä metsänä, Joku näkötornikin siellä niin kuin olisi näkynyt. Pakkasten aikaan Hilda Purhonen tuli kävellen tyrystensä kanssa soiden ja metsien poikki etsimään ruokaa ja yösijaa. Se oli suuri tuntematon maailma meille lapsille. Kiinnosti kovasti miten monet villahousut Hilta Purhosella oli, että hän tarkeni. Millaista oli olla koditon, perheetön? Vuodesta toiseen saimme hänet kotiimme ja mielikuvituksessamme jatkoimme hänen mukanaan seuraavaan taloon ja seuraavaan. Oli toisiakin kulkijoita. Nahkojen ostaja ja nahkakauppias kuljetti pyöränsä päällä rullalle käärityt eläinten nahkat. Tinuri viipyi useamman päivän kippojen ja pannujen käyttökuntoon saattamisessa. Aili Halonen viipyi ainakin kerran viikon ja ompeli meille tytöille viininpunaiset pliseeratut mekot koulun kuusijuhliin. Hän oli tuttava Savonlinnasta. Muutoin kylällä asuva Nelma ompeli kaikki vaatteet, paitsi joulupaketissa tuli kaunis flanellinen yöpuku, mikä oli äidin salaa ompelema pienille tytöilleen.
Tämä on ollut minun arjen horisontti elämään ja kuolemaan. Sunnuntait olivat pyhitetyt Jumalalle ja lähimmäisille. Ne olivat huolettomia ja rakkaita lepopäiviä ja yhteyden päiviä. Kuolemakaan ei pelottanut. Olen hukannut sunnuntait tekemiselle. Olen pois poikennut kymmenen käskyn tieltä, oikealta tieltä. Liikkeen ja levon rytmi on hämärtynyt. Ennen nukkumaan menoa puen takin ja menen haukkaamaan happea. Keskellä hiljentynyttä pihaa tähtitaivaan alla hengitän ja venyttelen jäseniä. Kuuntelen onko eläimillä kaikki hyvin, vai kuuluuko mitään? Silloin kiitän tästä mielettömästä ja kauniista maailmasta ja pyydän, että me ymmärtäisimme. lv
Leena Valkeus 