Ajattelun keskeyttää lehmän ammuminen laitumella lähellä taloa. Hiljaisuus on ehto. Siis lähden heti ulos. Vien jauhoja, seleeniä ja kivennäistä kahdessa sangossa. Teen niistä rimpsun puhtaalle ja nurmesta kalutulle kohdalle keskilaidunta, että kaikki emot vasikoineen ehtivät samaan aikaa syömään haluttua herkkua. Ja sitten kuulen nuoren kukon kiekuvan ensimmäistä kertaa. Isännän kanssa keskustelimme taannoin, kumpi tästä nuorikosta kasvaa, kana vai kukko. -Olemus on kanan olemus selvästi, hän sanoi. Minä sanoin, että heltta oli jo pienenä suurempi kuin kananpojilla ja jalat korkeammat kuin kanalla. Nyt saatoin ilmoittaa varmuuden, että se kiekui tosi kauniilla äänellä yhtä nuottia koko ajan, opetteli sitä kukkoa itsessään.
Kun ajattelen, radio voi olla auki, jos on neutraali tosi häiritsemätön ääni ja asia oikeahenkinen. Henki on asia josta harvoin puhutaan. Hengen ajattelu on osa ajattelua. Se tarkoittaa hiljentymisestä nousevaa elämän ja itsensä tutkistelua ja arviointia. Kuulijan kunnioittamista. Olen muodostanut varman mielipiteen, että henki on enemmän kuin ruumis. (tai sisäistänyt tämän vanhan filosofisen näkemyksen). Myös sen, että hengetöntä taidetta ei kannata katsoa eikä kuunnella eikä lukea.
Mitä se henki on? Se on kohtaamista ja minäkeskeisyydestä tai materiaalisesta ylivallasta vapaata. Liikaa tekniikkaan tukeutuminen on myös hengetöntä yritystä tehdä hyperhyvää ja egoa pönkittävää taidetta, siis huipulle ja vain huippua. Kohtuus on hyve. Se, että riittää. Milloin riittää? Silloin kun kaikki lähtee hiljaisesta nöyryydestä, että voisinpa olla väline, jonka kautta asiat koskettavat, ne asiat, joita koen omaksi kutsumuksekseni tehdä. Minulle kaikki se pukeutuu hiljaiseen rukouksen henkeen, että emme turhaan lähtisi. Osaisimme jäädä, jos emme ole valmiita kohtaamaan hengetöntä tuulta.
Sinun ei tarvitse lähteä huoneestasi. Istu pöytäsi ääressä ja kuuntele. Äläkä edes kuuntele, odota vain. Äläkä edes odota, ole vain hiljaa ja itseksesi. Maailma tarjoutuu itse sinulle paljastettavaksi. Tämän Franz Kafkan mietelmän kirjoitin jo aiemmin kesällä Facebook päivitykseeni. Ja jatkoksi kirjoitan Jane Austenia: Miks ei nauttisi elämästä heti? Miten usein onnen tuhoaakaan tyhjänpäiväinen valmistautuminen.
Usein parhaat hetket ystävien kanssa toteutuvat ennalta suunnittelematta iloisena yhdessäolona, ja niissä on elämisen tuike. Elämän herkkien vivahteiden varassa pääsee eteen päin. Jos radiosta kuuluu kertaakaan juurikin näin, tai kyllä vain, tai itseasiassa, tai härdelli, tai kaikkia hienoja viestinnän nimiä, niin ajattelija uskaltaa juosta sulkemaan radion. Ja asiat nytkähtävät. Olen edelleen vahvasti tätä mieltä, että kulkusten kilinää, tekemällä tehtyä ja ihmisen tai eläimen ruumiista puristettua on paljon.
Ajoin Ford Transitilla Helsinkiin. Sieltä yleisillä aikanaan Tammisaareen ja takaisin ja sitten taas paketilla Helsingistä Lahteen ja seuraavana päivänä tänne kotiin Soiniin. Kaunis ruska oli lähtiessäni jäänyt taakseni. Autossani ei toimi radio. En kuuntele kuulokkeilla mitään, en edes hyvää. Minä näillä matkoilla keskityn ajamiseen, äänien, liikkeiden ja värien seuraamisella. Mielestäni olen aika hyvä kuski kesäkelillä ja päiväsaikaan. Nyt on ollut tilaisuus suunnitella matka niin, että on hyvin nukuttu yö takana. Kyytiin valtava kylmälaatikko täynnä marjoja, omenamehua, lihaa ja juureen leivottua täyttä ruisleipää. Ja aamulla uunista otettu iso pata paistettua kyytön paistia, uuniomenia ja uunijuureksia. Luomuperunoita pussissa ja aamulla puusta haettuja kotiomenia ja tietty pari kimppua kukkia, niitä syksyn viimeisiä mutta kauniita. Ajan Tikkurilan rampin kautta Puistolaan. Matka ilman ruuhkia (molempiin suuntiin), lujaa ja pysähtymättä.
Mitä mietin kun kotini jätin pitkästä aikaa? Mietin kun kuvataidekoulussa ekaluokan tyttö oli samalla viikolla todennut, että kun olet jo noin vanha, niin miksi et jää jo eläkkeelle. Siinä hetkessä näin lastenlapsia hoitavan isoäitinsä pohdinnan ääneen. Vastasin kohteliaasti hymyillen, että en tiedä. Jotkut jäävät jo nuorina eläkkeelle, eivät jaksa, ja jotkus jaksavat aina, jotkut eivät vanhene. Terveys on tärkeä asia. Ja yksilöllisyys, kuten teidän kuvataidetöissäkin on jokaisella oman laisensa tapa tehdä viiva ja ajatella. Se erilaisuus, ymmärrettekö, se yksilöllisyys ulottuu kaikkeen elämässä.
Ajaessani täydensin ajatteluani moisesta, että jos pystyn ajamaan 100-120 aina kun mahdollista ja vielä rakastan nopeita ja taitavia kuskeja, en todella ole valmis viettämään eläkepäiviä. Ja tulomatkalla pysähdyin juuri siihen kohtaan, missä mennessäni ennen Multiaa ihailin kiitävän auton ikkunasta pientä vihreää peltoa, jonka ympäröi täysin keltaiset puut kaikkialta. Kätkin sen mieleeni. Ja nyt, kun edessäni auto ajoi alle 100, minulla oli aikaa pysähtyä heti bussipysäkin kulmaan ja ottaa takakontista kameralaukku ja lähteä kuvaamaan tuo kaikki. Vain kolme haapaa oli varisuttanut lehtiään viikonlopun aikana. Sain yltäkylläisen hetken, vaikka ne ohittamani pari hidasta autoa ajoivat nyt ohi, viivyin maisemassa sen aikaa, että Soini vasemmalle 34 km oli yksin ajettavaa ja vain eläinten liikkumista tarkkailevaa. Ja tietty se sama hiljainen rukous, joka kulkee aina mukanani: etten aiheuttaisi kenellekään mitään kipua, vammaa tai kolaria tällä omalla tavallani elää elämää. Vielä kertaan, en uhmaa enkä kehu, vaan olen tällainen. Tähän asti varjeltunut ja Herra tietää miten kestäisin, jos todella pahaa aiheuttaisin. Mutta olen opetettu hyvin siihen, että jos et pysty pitämään vauhtia yllä ja keräät taaksesi ammattikuskeja, rekkoja, niin mene sivuun ja anna tietä. Tai jos edessäsi ajaa traktori, älä ikinä ohita sitä, ellet ole varma, että vasemmalle ei ole risteyksiä. En totta vie tee sitä.
Nyt käytäntö kutsuu taas. Vielä kirjoitan yhden asian Helsingistä. Sain lukea lauantaina rauhassa Helsingin Sanomat paperisena ja juoda hyvää cafe Parisien. Eritisesti lehdessä minua kosketti Linda Liukas sekä kuvana, tekstinä että ajatuksena. Se oli tervehenkinen ja mieleenpainuva. Kun joku korostaa leikin merkitystä ja lapsen löytämistä, sen, joka meissä asuu ja elossa meitä pitää, niin ne ihmiset ovat minun ihmisiä. Sitä on myös kuolematon Astrid Lindgren. Eläköön ajattelu, pysähtyminen ja rohkeus. Ja tylsillä teillä nopea eteneminen.
Edellisen kirjoitukseni jälkeen otsikolla Kun kuljen on syntynyt pieneen kyyttökarjaani jo seitsemän vasikkaa. Nyt ne pinkovat laitumella niin lujaa porukassa, että rakastavat emot eivät perässä pysy. Utaret hölskyen ne rientävät perään ja ynisevät emon hiljaista kutsua. Onhan se kamalaa, kun käsi eroaa lapsen kädestä eikä tiedä mitä tapahtuu. Koko ajan saan uutta tietoa emojen erilaisuudesta, vaikka ne tuntuvat ensin aika samanlaisilta. Tarvitsen aamut ja aamupäivät. Mutta en ole oppinut, että kun menen ruokkimaan lehmiä laitumelle, täytyy olla kameralaukku mukana. Aina. Silloin vasikat yltyvät koko kentän valtaamana juoksukisaan.
Seuraavan lehmävasikan nimi on Aina. Kolme emää vielä kantaa. Sonnivasikka olisi Pellervo tai Katajapuu tai Lepikko. Kyllä Lepikko voi olla myös lehmävasikan nimi, jos syntyy useampi kuin Aina. Valtava määrä hiljaista tietoa tarvitaan lyhytelokuvaan, dokumenttielokuvaan, kirjaan, elokuvaan. Sitä olen nyt ajatellut ja vähän muistiin merkinnyt kuvin ja rivein. Ja mitä vanhuuteen tulee, tai vanhenemiseen, niin olen kokonaisen aikuisiän sanonut, että en uskalla vanheta ilman taidetta ja kulttuuria. En. Sitten eläkkeellä minun on pakko alkaa kokopäiväiseksi taiteilijaksi. Muuten en uskalla olla elossa. lv
Leena Valkeus 