Koko korona kevään, koko kesän ja tämän alkavan komean syksyn ja sateiden ajan olen kirjoittanut. Kulkenut luontopolkuja, pientareita ja ajatusta. Ajatusta vain. Niistä kaikki ovat unohtuneet. Patsi eilinen ja tämä aamu. Mutta aikaa ovat täyttäneet jo viralliset, ei luovat asiat. Vasikan syntymä nautarekisteriin. Fabaan puhelu, että kesällä tilaamani korvamerkit eivät ole tulleet, rekisteröintikortit kyllä. Ja kuvataidekoulun kokoontumiskerroista matkalaskut. Niin ja tämän viikon opetuksesta tuntipäiväkirjatkin oli tekemättä.
Nyt. Tähti oli kaunein vasikka viisi vuotta sitten. Tähti teki nyt kolmannen vasikan. Se oli 15.9. aamulla valmiina juoksemassa emon perässä rantakoivikossa. Annoin nimen Malva. Mutta tätäkään vasikkaa, pientä kaunista Malvaa, Tähti ei imetä. Toisin kuin edellisten kanssa, nyt sentään hoitaa, kutsuu, neuvoo laitumen rajat ja ikävöi lähelleen. Utareissa on maitoa ja tissit tummana turpeesta on merkki siitä, että vasikka ei ole saanut yhtään maitoa.
Olin päättänyt, että en ala ruokkimaan. Jos emo ei ymmärrä, niin olkoon, kuolkoon sitten ja itkeköön vasikkaansa. Mutta miten tämä tarina jatkuu? Eilen illalla etsin tilalta ternimaitoa ja sain muutaman litran pakasteesta. Tuttipullot löysin heti. Pimeässä ja lämpimässä myöhäisillassa, tai oikeammin yöllä, kuitenkin päätin lähteä. Kuljin laitumen puhelimen taskulampun valossa. Kiersin lämpimät maitopullot taskuissani metsän reunaan asti mutta missään ei näkynyt silmien kiiltoa. Kaikki nukkuivat jossain metsikön mutkassa enkä voinut mennä häiritsemään. Uskoin vasikan heidän huomaansa ja toivoin ja rukoilin että emo siinä ryhmässä ymmärtäisi ohjata vasikan tissille eikä nostaisi koipeaan enää maitoa ahnaasti hamuavalle, elämän voimaa täynnä olevalle lapselleen. Tähdet ja hiljaisuus oli unohtumatonta.
Tänä aamuna näin metsikön reunassa valkoisen emon mutta en vasikkaa. Onko vasikka kuollut? Kuitenkin emo malttoi olla laumasta erillään ja kaikin tavoin yritti kutsua pikkuista. Lämpimät maitopullot toppatakin taskuissa harpoin. Näin maan povessa syvennyksen ja siinä nukkuvan vasikan, joka näytti kuitenkin heti elonmerkkejä ja nousi emon perään. Nappasin otteeseen ja sormien avulla ohjasin tutin sen suuhun. Heti osasi imeä, joi toisenkin putelin yhteen kyytiin ja sitten juosta kilkatti emon ohjauksessa tihkusateessa toisten luo, litjuisen tarhan läpi navetan kuivalle maaperälle.
Miten minun nyt käy? Lämmitän lisää maitoa. Vasikan on saatava sitä niin paljon kuin jaksaa juoda, että suolisto puhdistuu. Vasikka yrittää perässäni lähteä mutta juoksen navetasta nopeasti ja emo ehtii kyllä siihen hetkeen ynisemään kauniisti. Vasikka menee etujalkojen luo koska emo ei hyväksy tissille menoa. Miten voin jättää tämän? Mietin vaihtoehtoja. Ostomaidolla ruokkiminen tulee kalliiksi. Pian poikivat yhdeksän muuta lehmää. Tämän Malvan osa on oppia varastamaan maitoa toisilta. Onhan emo kuitenkin turva ja puolustaja. Vai annanko vasikan lemmikiksi tilalle, jossa nuoret mielellään ruokkisivat ja kutsuisivat kavereitaan hoitamaan ja ruokkimaan. Vai kiinnyinkö jo emon vaistolla vastuuseen? Miten sitkeän pienen elämän voi jättää, pettää, hyljätä, antaa, unohtaa? Minä itken emon itkua.
Yritän löytää kaikki ne muut tehtävät mitkä ovat juoksuttaneet viime aikoina ajatustani elämästä. Pitäneet yllä ideoita ja uskoa, että hyvä toteutuu ajallaan. Tartun viime viikolla kuvaamiini valokuviin Iiroonrannan teatterin kahdesta uudesta kasvosta. Tehdään komeat sivut Fb alustalle ja tarkka ohjelmisto ajoissa. Kevääseen ei jätetä mitään. Nyt on aika toimia. Tapahtumia on opittava ajoissa mainostamaan ja kuvat eivät synny esitystilanteista vaan kulisseissa, omalla, sille varatulla ajalla. Puhallan hartaasti taivaalle päin. Kuivaan kyyneleet. Otan vuorokauden lisäaikaa. Sen verran voin pientä vasikkaa pullolla ruokkia ja kysellä samalla uutta kotia ja oikeaa osoitetta asialle.
Kun kuljen, koen. Kun kuljen, ajattelen. Kun kuljen, elän. Kun kuljen, näen. Viimeinen vaaleanpunainen malva kukkii korkeana. Kuumassa keväässä ainoa itänyt asterin taimi on haaronut penkin reunassa suureksi. Vasta keskimmäinen violetin punainen kukka komeilee suurena. Ruiskaunokit aloittivat kukkimisen ja ne ovat kauniit. Kun kuljen, tuon muutaman salaatin lehden ja herneen lituja pöytään. Ja ennen hallanvaaraa pelastan ruukkuihin viimeiset kukat. Kiitollisena lämmöstä ja kauniista kukista. Ja vasikka saa nyt nukkua kylläisenä navetan suojaisessa nurkassa. Kun kuljen. lv
Leena Valkeus 
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.