Täytämme laput, anomme oikeudet, eikä kukaan tiedä tarvitaanko meitä

Papereita papereita, näennäistä valtaa?

Ihmettelen miksi virkamiesjärjestelmä tuli romuttamaan hyvin toimivan käytännön? En voi ymmärtää, että hyvin toimiva käytäntö muutetaan sietämättömäksi. Mitä tarkoitan? Tarkoitan sitä, että me jotka äänestimme aikanaan EU:ta vastaan, hävisimme vain vähän valtakunnallisessa äänestyksessä. Kuitenkin käytännössä me hävisimme kaiken. Kun käytännön työn tekijöistä ja hiljaisen tiedon ihmisistä tehdään lappujen täyttäjiä ja kirjoittajia jokaisen työrupeaman jälkeen. Sehän on aivan eri asia. Raskaan työn tekijän paksut kädet haluavat edelleen tehdä työtä. Suunnitelmat punnitaan siinä samalla ja sitten kun on aika uudistuksille, selvitetään mihin virkamieheen tulee ottaa yhteys. Se on mielekästä. Ei tunnu turhalle portaalle.

Mitä tämä sama puljaaminen tarkoittaa yrittäjäportaassa? Muutosta, pientä muutosta, lisämaksua, eurooppalaisittain tehtyjä sääntöjä meille yöttömän yön maalaisille. Kaikesta kertyy huolta elannosta, uusittujen ja päivitettyjen järjestelmien jälkeen. Hiuksia lentelee päästä kun ei enää hallitse kaikkea eikä aika riitä työhön ja lepoon. Lepo on tarkoitettu kertakaikkiseksi, jolloin levätään työn rasitteesta. Mutta onko lepopäivää? Millainen ihmisen pitää olla, että hän löytää oikean tavan jaksaa tämä pyöritys? Tämä näennäinen uudistaminen ja kokeileminen ihmisten kustannuksella. Kokonainen sukupolvi voi mennä kokeilemisen uhrina. Ja mitä vähemmän ihmiselle jää käytännön järkeä, sen otollisempaa on ottaa kaikki vallalla oleva suoraan, suodattamatta. Hyvää on entistä harvemmin tarjolla. Parhaasta eivät uudet sukupolvet enää tiedä, niin, eivät helposti. Yhteiskunnan perusyksikkö koti ja perhe on vahva kaikkea hyökkäystä vastaan, jos sen merkitys olisi koko ajan ollut edes keskustelun tasolla. Eivät uudistukset tarvitse tulla, jos vanha hyvä on hyvin toiminut koko Suomen rakentamisen vuosisadan. Niin kauan kuin on elämää, on kysymys kuka olen, mistä tulen, minne menen ja mikä on elämän tarkoitus? Mikä on oikeaa ja hyvää? Ihmisen on lupa kysyä. Huonoja ja typeriä kysymyksiä ei ole. Hyvät kysymykset vievät asioita eteen päin. Tällä viittaan myös koulun näennäisiin uudistustarpeisiin virkamiesten ja poliitikkojen päivätyönä, ei todellakaan opettajien, jotka työtä tekevät.

Mikä tämän valtavan virkamiesjärjestelmän on luonut?

Onko virkamieheksi haluavia liikaa? Onko maatyö ollut liian raskasta? Onko halu nousta johtajaksi ilman kenttäharjoittelua? Onko poliitikkojen pankkitili ollut koskaan oikeasti tyhjä? Onko? Miten paikka ja palkka varmistetaan parhaiten? Nämä ovat kysymyksiä.

Nyt perustelen kokemustiedollani kysymyksiäni?

Ensinnäkin isän neuvo on horjumaton pohja: työtä on tehtävä, eteenpäin on mentävä, vastoinkäymiset on voitettava, on oltava rehellinen ja pitää muistaa mistä on lähtöisin.

Toiseksi maalaiskansakouluissa keittäjä-siivoojat osallistuivat koulukasvatukseen käytännöllisellä, asioita seuraavalla silmällä. He eivät pisteyttäneet työtehtäviään, mikä päivään kuuluu. He lakasivat luudalla rappuset ennen kuin astuivat jalallaan siihen. He katsoivat oppilaiden kouluun tuloa oliko kylmä käsille, varpaille, tarviitko lämmitellä hellan kyljessä. He ottivat luvun flunnaisena aikana kuinka monta oppilasta on koulussa, joille perunat keitetään. He halusivat palvella työllään ja tehdä säästöt suoraan. Kaikki työaika oli totta. He tiesivät kellonajan, kun koululaisten ruokatunti alkaa ja kiirehtivät höyryävän pottukattilan kanssa ensimmäisten oppilaiden edellä ruokasaliin. He kehittivät reseptejään luontaisella uteliaisuudellaan työhön. Jauhelihakastike oli maailman parasta. Oli avaimet taskussa aloittaa päivä ja lopettaa. Juuri omien avainten hallinta oli palkitseva ja hermoja säästävä osa työpäivää. Itsenäisyys, vapaus ja vastuu. Se kasvatus tuli vanhempien esimerkistä ja koulu jatkoi sitä. Mitä teki säästösyistä keskuskeittiö itsenäisille hyville keittäjille? Mitä kolisevat kaukalot ja kauan lämpiminä säilyvät keitokset tekivät ruualle? Missä oli kodikkuus? Missä pienten kuntien voimavara markkinoida kuntaa lähi/luomuruualla? Niitä harvoja asioita, jotka maaseudulla olisi ollut luontaista ja helppoa säilyttää. Ja koulut kokoontumistiloina, homeettomina hirsirakenteisina, ja useat vielä juuri peruskorjattuina? Ei kannata! Ei näytä hyvältä paperilla! Ei käytännön elämästä vieraantuneitten silmissä. Niin.

Mitä ihmettä tämä Hyte ja Sote?

Miksi on tarvetta lisätä toimistotyötä ja monia välikäsiä, jos kyse on yksinkertaisesta laitoksissa asuvien tapaamisesta tai kohtaamisesta niillä lahjoilla joita kullakin on? Miksi ihmeessä tehdään niin monta välikättä, että ei pienet kunnat ilman kulttuurityöntekijää jaksa kaikkia portaita. Ja mikä pahinta, kun kaikki pienetkin rahat täytyy hyväksyttää kunnan hallituksessa, joissa ei niin vaan ole asiasta kiinnostuneita päättäjiä. Kun se kulttuuri on joutavaa. Vaikka olisi kuinka perusteltua näyttää tutkimuskuvioilla miten paljon taide ja kulttuuri lisäävät hyvinvointia ikäihmisillä ja erityisryhmillä. Totta maar se lisää ilman ainuttakaan tutkimusta, koska tämä kyseinen ikäluokka on tottunut pienestä pitäen, että köyhissäkin mökeissä nähtiin kauneutta kukissa, kankaissa, astioissa, yhdessäolossa, tupaseuroissa, lauluilloissa, kauniissa kuorolaulussa, lukemaan oppimisessa, vaatteiten valmistamisessa ja rikkimenneen korjaamisessa. Asioilla oli merkityksiä jatkuvuuden kannalta. Ihana oli kuulla kotieläinten kauniita ääniä ja nähdä poikastensa hoitamisen vaisto. Ja se varhainen auringonnousu. Tai kalakeitto tuoreista ahvenista. Kaikki elämä tuntui jossain ja maistui, se mitä oli, se maistui aidolta. Aitous oli avainsana. Luonnon kiertokulkuja mitä mistäkin seuraa, tieto.

Olen nähnyt myös Taidetoimikunnan hyvän ajan. Oli läänintaiteilijat. Niin pientä kuntaa ei ollut, joka olisi Vaasasta käsin ollut liian vähäpätöinen tulla vain kunnan maksamilla matkarahoilla. Ei tarvittu toimistoaikaa. Tarvittiin vain yksi puhelu, jonka teki kunnan kulttuurilautakunnan sihteeri luottamusmiespohjalta, ilman palkkaa, Yksi puhelu jossa varattiin aika, paikka ja kohdeyleisö. Koululaisille? Vanhainkotiin? Yleisötilaisuus illalla kunnan kirjastossa? Ja se luottamusmiespohjalta toimiva sihteeri riensi innolla toivottamaan koko jutut tervetulleeksi. Saatiin kuntaan taiteilija kertomaan kasvotusten. Saatiin persoonia koulutunnille. Se kaikki mikä nyt on monien tiedotteiden ja lukkojen takana vain suurissa keskuksissa. Ja se kaikki maksaa aivan liian paljon siinä vaiheessa, että se näillä seuduilla enää vastaisi tarkoitustaan. Taide ja kulttuuri, jolla kohdataan ihmiset, tehdään oikeasti kentällä suoraan, ei välillisesti. Ei kukaan jaksa tätä soopaa, tätä kokouksissa istumista, tätä jauhamista ilman että mitään siitä jää kerralla päätettäväksi tai tuliaisiksi. Jokainen lähtö kotoa rekkaliikenteen sekaan on riski. Kaikki on turhaa. Tämä papereiden täyttämä maailma on turhaa. Puhumattakaan tietotekniikan velvoitteista jokaisen ihmisen jokaiseen päivään ja tehtävään kuuluvaksi osaksi. Entä jos kaikilta vaadittaisiin piirtämisen taito, joka on pelkkää tekniikkaa. Siihen ei tarvitse olla kuvataiteellisesti lahjakas. Tai perustiedot omasta kultturihistoriastamme, että tietäisimme edes jotain. Tai että jokainen tervejärkinen tajuaa liikunnan, unen ja ravinnon merkityksen ilman ihmeellisiä tempauksia. Juuret täytyy ihmislapsella olla kasvaneet. Tämän turhanpäiväisen lähtemisen yläpuolelle on noustava, jotta voi palvella niillä lahjoilla, jotka on saanut. Rahasta ei todellakaan aina ole kyse. Ajasta olla ja ajatella on todellakin kyse. Ja siitä ajasta, jolloin lähtee kohtaamaan, kuulemaan ja rakentumaan. lv