Silloinkaan en pysähtynyt kuvaamaan. Vaikka reppuhiihdossa pysähdyin, ja patikoidessa. Mutta autolla posotin aina vain. Tuttujen teiden varsilla yhden huoneen mökki siellä täällä jokaisena vuodenaikana. Voi. Koskaan en pysähtynyt. Luulin että ajan vielä rauhassa. En olisi matkalla minnekään. Tallentaisin kaiken ja kuvittelisin tunteet, joita mökin hellan ääressä on koettu. Tai kukkaverhojen sisässä kun on nukahdettu, unet.
Kuin korttitalo ennen sivujen ompelemista. Sellainen makasi tänä keväänä sulaneessa maassa, pienin niistä kaikista. Seinät oli päästetty vesikatosta vapaaksi eikä niitä oltu vielä kannettu pois. Voi. En pysähtynyt.
Nyt en löydä enää yhtään mökkiä. Ne on poltettu pois pilaamasta tienvarsinäkymiä. Miten ne tunteet? Se rakentamisen aika ja hellät elämänalun tunteet? Ne kaikki jäivät jonona minun alitajuntaani ja luulen ne joskus kirjoittavani alkuperäisinä. Niitä kirjoitin jo. Kuvan muutin sanoiksi ja liikutuin. Liikutuin enempi, koska eläydyin enempi. Autot eivät kuulu joukkoon. Asiat ovat paljaina, tai ohuina, tai kiihkeinä. Olkoot kauniina hyvässä valossa.
Puolukkametsästä ajoin eilen. Lujaa ajoin. Oikealla puolella oli kaksi vihreää. Valloittava kuusen vihreys ja lehtipuiden kasvava vihreä. Klo oli 18.30 ja hartaat sävelet olivat alkamassa. Paitsi että autoradioni ei toimi. Eikä ole aikaa etsiä Yle Areenaa. Miksi en pysähtynyt? En pääse siitä kauniista illansuun valosta. Turha on mennä koskaan takaisin juuri samaan aikaan juuri siihen loivaan pitkään alamäkeen tavoittamaan mennyttä hetkeä. Sellaisena en enää tavoita. Vihreä lehahti ja jäi minuun.
Valokuvaajan osa on täyttyä tunteista ja antaa tunteet tyhjiin. Paljon otettuja kuvia. Parhaita kuvia ottamatta. Pitkiä kirjoitettuja rivejä. Sattumanvaraisuus ja ajankohtaisuus. Leivinuunissa on jo tuli. Sain uudet puolukat, pakko on paistaa kaalilaatikkoa ja ruismarjapuuroa. Syödä ja muistella. Ikivihreät kuuluu radiosta. Yhtä kuolemattomat kuin sielukin. Nokkosperhonen on supussa tapetissa Kuutti Lavosen Rakkauden haavoittama -grafiikan vieressä. Kissan juomakupissa oli edellinen näky. Oliko kissa tassullaan vahingoittanut? Vai perhonen siihen lehtänyt yksin vapaudesta?
Kukaan ei häiritse hiljaisuuttani. Paitsi minä. Työtä ei saa olla liikaa. Ei saa sotkea ajatuksiani. Olen niin kauan etsinyt. Monen huoneen kautta kulkenut, itseäni etsinyt. Nyt istuisin laavulla ja edessäni suorarunkoisten mäntyjen jälkeen on Kokkovalkeinen. Antaisin hämärän ja sumun peittää maisemaa. Siinä istuisin ja vähän kävelisin. En etsisi enää sieniä, en poimisi puolukoita, enkä ajaisi yhdenkään kohteen ohi. Olisi jo pimeä enkä näkisi täyttyä tunteista. Kaipuu on kuitenkin jakaa jotain asioita lähellä, vierelläsi.
Leena Valkeus 